h1

Indiana Jones and the Fate of Atlantis

8 kesäkuun, 2009

Fate_of_Atlantis_artworkIndiana Jones and the Fate of Atlantis (PC)
Wiki

Lyhyesti: Indy on kova jätkä, hakkaa natseja ja selvittää mystisen Atlantiksen arvoitusta.

Indiana Jones and the Fate of Atlantis ei ollut ala-asteikäisenä yhtä ilmiselvä LucasArtsin seikkailupelivalinta kuin sarjakuvamaisemmat Monkey Islandit, Sam & Maxista ja Day of the Tentaclesta puhumattakaan. Anka painaa päänsä myös häpeästä joutuessaan myöntämään ettei ole katsonut legendaarisia Indy-leffoja kuin vasta vanhemmalla iällä, joten tarkempia ennakko-odotuksia lapsena ei sisällölle juurikaan ollut. Ehkä parempi näin, sillä noloa tai ei, oma Indiana Jonesini tulee varmaan aina pohjautumaan ennen kaikkea tämän pelin itsevarmaan ja nokkelaan päähahmoon, joka hallitsee tilanteen kuin tilanteen ja vinoilee lennossa niin natseille kuin hysteerisille eukoillekin.

Kollegoihinsa verrattuna Fate of Atlantis lähtee käyntiin hillitysti. Juoni aukeaa pala palalta tutulla lumipalloefektillä: alun historiallisia artefakteja nyysivät natsit ovat lähinnä ”oh u” -tason ilkimyksiä, kunnes pelaaja huomaa olevansa keskellä kilpajuoksua legendaarisen Atlantiksen löytämiseksi. Indyn täytyy nimittäin estää Natsi-Saksan sotilaita saamasta räpylöitään orichalcumiin, myyttiseen metalliin, jonka energia-arvon uskottiin olevan uraaniakin vahvempaa. Alun vastahakoisena neuvonantajana toimii Indyn entinen apuri, nykyisin noususuhdanteisessa meedion uraputkessa paistatteleva Sophia Hapgood. Tarina vaatii keskittymistä paikoitellen raskaan, mm. fiktiivisiä Platon Hermokrates-kirjoituksia hyödyntävän dialogin muodossa, mutta lähestymistapa sopii tapahtumien miljööseen, aikaan muutama kuukausi ennen toisen maailmansodan alkamista. Vaikka huumoria ei ole unohdettu, on yleisilme asiallinen ja ennen kaikkea uskottava (sikäli kun Atlantista etsivät saksalaisfasistit nyt realistisia ovat), ja juoni ammentaa vahvasti seikkailuperinteestä jossa pahikset ovat suuruudenhulluja, hyvikset periksiantamattomia, ja kasvihuoneilmiötä ei paljon Islannin, Pohjois-Amerikan ja Afrikan välillä lentokoneella suhatessa surra.

Yksi Fate of Atlantiksen omaleimaisimmista piirteistä on sen keskivaiheilla ottama suunta – tai kolme. Pelaajalle nimittäin annetaan mahdollisuus valita millä tavalla seikkailuaan haluaa jatkaa: yhdessä Sophian kanssa (Team Path), yksin järkeen turvautuen (Wits Path) vai nyrkkejä heiluttelemalla (Fists Path). Jokainen polku johtaa tarinallisesti samaan pisteeseen, mutta juoksuttavat Indyä hieman erilaisten puzzlejen ja tilanteiden kautta loppuratkaisun luokse. Itse päädyin yleensä aina ensinmainittuun (kaksin aina kaunihimpi… oikeastaan halusin vain nähdä Monte Carlon hienon lakanakummitusmeedioesityksen) sen tasapainoisuuden vuoksi, mutta kaikissa vaihtoehdoissa on omat hyvät puolensa. Vaikka Fists Pathin paikoittainen snagaritappelu ei istu pelin muuhun käyttikseen täysin nikottelematta, löytyy Indyltä hihastaan myös xiittaajille räätälöity superisku, joka kellistää yhden jos toisen hakaristi-hermannin kertalaakista.

indy2
indiana-jones-4-the-fate-of-atlantis-durchgespielt

Fate of Atlantis pysyi myöhemmillä uudelleenpeluukerroilla yllättävän hyvin kasassa. Pelin puzzlet ovat pitkälti oikein loogisia, joskin vaativat ajoittain oikeaa ajoitusta tai kursoritarkkuutta. Äkkikuolemilta ei täysin vältytä hutiloiden pelatessa, mutta Fate of Atlantis ei ole tämän suhteen turhan armoton ja esimerkiksi umpikujaan jumiutuminen edelliseen alueisiin unohtuneiden esineiden vuoksi on mahdotonta. Hahmojen kanssa käydyllä dialogilla on toisinaan muitakin seurauksia kuin tarinan syventäminen ja joskus keskusteluja täytyy seurata pariin otteeseen saadakseen toivomansa lopputuloksen. Kehnoimpia haasteita pelissä lienevät erilaiset navigointitehtävät (kuumailmapallo, luolasokkelot, juoksentelu Algerin kaduilla) sekä juuri toistoon perustuvat edestakaisin ravaamiset, joita varsinkin pelin viimeinen taso, Atlantiksen sisäpuoli, on täynnä. Onneksi vastaava on osattu toteuttaa myös kieli poskessa: Algerissa majailevan Omar Al Jabbarin kanssa käytävä roinan vaihtokauppa on itsessään viihdyttävää jos pysähtyy tarkastelemaan vastaanottamiaan esineitä. Itseironia ja intertekstuaalisuus ovat aina olleet yksiä hauskimpia piirteitä LucasArtsin peleissä, kuten erilaisista vinoiluista esimerkiksi Star Warsin suuntaan voi huomata.

Osalle LucasArtsin peleistä on myös tyypillistä tietty loppuasetelman valitettava kuivahtaminen, josta Fate of Atlantiskaan ei selviä täysin kunnialla. Laajassa Atlantiksen rakennelmassa pienten kammioiden nuohoaminen, orichalcumeiden varastointi ja natsisotilaiden vältteleminen (tai metsästys, riippuen siitä kuinka commando bearina Indynsä haluaa) tuntuu jokseenkin turhalta pitkittämiseltä pelin loppupuolella. Vaikka ilmapiiri eksoottisessa ja mystisessä Atlantiksessa onkin jokseenkin… mieleenpainuva, en ainakaan itse voinut nuorempana välttää tiettyä Möhköfantti-efektiä perille päästyäni: siitä puhuminen on aina kiehtovampaa kuin sen näkeminen. Nyt vanhempana pelatessani Atlantis ei vieläkään tuntunut kaiken sen vauhkoamisen arvoiselta, vaikka Kreetalla kylien raunioissa vietetty aika erilaisia antiikkisia hilavitkuttimia tutkien enteilikin jotain omg aewsumea. Luolastoista ei silti rynnistänyt niskaan minotauroksia ja Atlantiksessakin uhkaavinta ovat Hitlerin kätyrit, joten tunnelma jää jollain tavalla puolitiehen. Peli selittää kyllä atlantislaisten hurjat kyvyt ”tieteellisesti” orichalcumin suomalla energialla mutta säilyttää Indiana Jonesille tyypillisen yliluonnollisen otteen mm. Sophian kanavoiman jumalkuningas Nur-Ab-Salin muodossa (jolle tosin lähinnä naureskellaan pelin alkupuolella). Näiden elementtien yhdisteleminen ei luonnistu täysin saumattomasti, sillä jotain integraalista jää puuttumaan: se viimeinen linkki tieteen ja paranormaalin välillä, joka yhdistäisi uskottavasti Atlantiksen kadonneen sivilisaation ja tosimaailman toisiinsa.

indy_foa_screenshot
shot3

Koska polkuja pelin selvittämiseksi on useampia, ei liene yllätys että Indiana Jones and the Fate of Atlantis tarjoaa myös muutaman erilaisen lopun pelaajan valinnoista riippuen. Uudelleenpelausarvoa peliltä siis löytyy, olettaen että tarina nappasi tarpeeksi ensimmäisellä kerralla. Indyn ja Sophian välinen (naljailu)kemia toimii omasta mielestäni hyvänä porkkanana vaikkeivat muinaiset rauniolöydöt ja hippikommuuniin sopivat KUU-AURINKO-MAAILMA -levyt niin puhuttelisivatkaan, mutta onneksi myös muiden hahmojen persoonallisuudessa ei ole pihistelty ja huumoria on ripoteltu matkan varrelle sekä dialogissa että tilannekomiikkana. Vaikka Fate of Atlantis ei kiljukaan LucasArtsin seikkailupelien etunenässä räikeillä väreillä ja hassunhauskoilla hatuilla (tai no, ellei Indyn hattua lasketa), kannattaa sen tarinaan ehdottomasti hypätä mukaan ja ottaa selvää, millaista käyttöä Indiana Jonesin ruoskalle tällä kertaa löytyy.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: