Posts Tagged ‘adventure’

h1

Spotlight: Little Big Planet 2 ja kauneuden syvin olemus

12 huhtikuun, 2012

Spotlight: Little Big Planet 2 ja kauneuden syvin olemus (PS3)
Wiki

Lyhyesti: Yksisilmäisen kostajan seikkailut ovat täällä taas, nyt rautanyrkki otsassa

On olemassa pelejä, joita ei ole mitään järkeä pelata yksin. Ei siksi, etteikö yksinpeli voisi tarjota jotain niillekin, joiden rahat eivät riitä toiseen ohjaimeen, tai joiden kaverit asuvat kaikki Utsjoella pienessä kyläpahasessa ilman nettiyhteyttä. Vaan siksi, että kyseiset tekeleet heräävät eloon aivan uudella tavalla moninpelinsä kautta, tuoden esiin kaiken sen kenties tahattomankin potentiaalin, jolla peli voi vangita pariinsa viikkokausiksi.

Little Big Planet on tällainen peli: sen kauneutta voi ymmärtää täysin vasta noin neljältä aamuyöstä, kun ruutu täyttyy porkkanoista, parrakkaista brittikuninkaallisista ja muista visuaalista kakofoniaa kylvävistä hilavitkuttimista. Viimeiset pari tuntia ovat kuluneet mahdollisesti yhtä ja samaa kenttää kyntämällä, ja pelaajat pitävät luovaa hengähdystaukoa lähmimällä toistensa päälle koko extratavara-arsenaaliaan vain tajutakseen, että ruudusta on mahdotonta edetä enää oikeaan suuntaan sankan ruususinettiviidakon peittäessä koko kulkuväylän. Näinä hetkinä tietää, että vaikka LBP tai sen seuraajat eivät olisi objektiivisesti maailman parhaita pelejä, voivat ne olla sitä hetkellisesti; usein väsyneen hysterian siivittämänä, tai kunnes tuo parin tunnin jyystäminen tuottaa tulosta.
Read the rest of this entry ?

h1

Sprölölöö: Oodi herkuille

26 lokakuun, 2011

Lienee ilman turhia pahoitteluita selvää, että tällä hetkellä 8-bit anka päivittyy tavanomaista laiskemmin. Ankan aikaa dominoivat päivätyö, gradu sekä Marvel.comin loputtomat sarjakuva-arkistot, joten pelaaminen on rajoittunut käytännössä Pokemon Diamondiin ja yksinäisen psyduckin koomalevuttamiseen. Asiaan on toivottavasti tulossa muutos viimeistään Ultimate Marvel vs Capcom 3:n muodossa, mutta koska millään määrin semianalyyttisen tai ylipäätään järjellisen tekstin tuottaminen on tällä hetkellä gradun kuristuskourissa, saa 8-bit anka toimia väliaikaisesti häpeilemättömän häröilyn kehtona. Olen luonut tätä varten täysin uuden kategorian nimeltä Sprölölöö. (Yliviljelen ko. sanaa, mutta se myös kuvaa aivotoimintaani täydellisesti.) Anka ei takaa, että tämän ennaltamäärittelemättömän ajanjakson aikana blogista löytyy mitään sisällöllisesti kehittävää, mutta ehkä se toimii eskapismina muille kohtalotovereille. Oikeita tekstejä saattaa eksyä mukaan silloin, kun kuu ja tähdet ovat oikeassa asennossa.

Sprölölöön kunniakkaana debyyttinä toimii Oodi Herkuille. Silloin tällöin erilaisten peliartikkelien yhteydessä anka on varmasti maininnut muistavansa elävästi, kuinka on jonkin tietyn kohdan aikana mättänyt naamaansa jotain ruoka-ainetta. Koska ruoka ja eritoten herkut ovat kovasti elämänilon keskiössä, on tällaisia tilanteita kertynyt yksi jos toinenkin videopeliuran aikana. Tästä johtuen päätin kasata lyhyen herkkuhistorian niihin liittyvine peleineen, eli toisin sanoen mitä herkkuja anka assosioi mihinkin peliin, ja miksi. Aivan oikein. Juuri näin mieltäylentävästä setistä on juuri nyt kyse. Karavaani kulkee.
Read the rest of this entry ?

h1

Fatcat Rush

12 syyskuun, 2011

Fatcat Rush (iPhone)
Info

Lyhyesti: Läski kissa syö, syö läski kissa, syö

Mobiilipelit eivät ole olleet 8-bit ankassa kovin vahvasti edustettuina, sillä ankalla ei satu olemaan taskussaan stevejobsinjatketta tai muuta huipputeknologiaa, joka mahdollistaisi mitään matopeliä haastavampaa vidyaa (se matopelikin on ihan scheisse, miksi jotkut asiat vain huononevat kehittyessään?). Silloin tällöin lähipiirin antimia voi kuitenkin nälistää antaumuksella, ja Fatcat Rush jos mikä oikeuttaa väliaikaisen puhelinvarkauden: suomalaisen Tomodomon kehittämä peli lägestä kissasta, joka juoksee ympäri tornia keräillen levinneitä eväitään, ei voi kuin olla ankalle suunnattu. (Ok, auttaa että ihanista ihanin Iltsu on myös osaltaan vastannut pelin kärpäspaperin tavoin puoleensa vetävästä ulkoasusta, mutta anka voi silti olla pelin suhteen objektiivinen. Ihan totta!)

Arvostelualustana toimii iPhone 3GS, noin etukäteistiedoiksi, joskin pelin saa halutessaan myös iPadille ja iPod touchille.
Read the rest of this entry ?

h1

Työn alla: osa 8

27 kesäkuun, 2011

Ehkäpä kaikista pelaamiseen liittyvistä rasittavista tunteista turhauttavin on se, kun työpäivän päätteeksi haluaisi nollata aivonsa tahkoamalla jotain oikein kunnolla mukaansa tempaavaa, aivot narikkaan tai vastaavasti aivot rullalle -osaston tekelettä, eikä mikään silti tunnu herättävän tarvittavaa mielenkiintoa. ”Uliuu mulla ei oo mitään päällepantavaa” kääntyykin muotoon ”Uguu mulla ei ole mitään pelattavaa”, vaikka maailma on täynnä mahdollisuuksia ja hylly pullollaan ajantappovälineitä. Onneksi on sentään X-menin 90-luvun animaatio ja ihana Rogue.

Ōkamiden: Jos alkuperäisen Ōkamin Amaterasu teki ankasta kertaheitolla koirafanin, ei miniversio samasta karvakaverista voi aiheuttaa kuin hallitsemattomia kouristuksia. Toisin sanoen Ōkamidenia odotettiin pitkään ja hartaasti, eikä peli olekaan tarjonnut suurempia pettymyksiä. Toisaalta se ei myöskään ole tarjonnut sen mittavampia yllätyksiäkään, joten kokonaisuutena peli on jättänyt kovin ristiriitaisen olon. Koirakuumetta se ei silti ole onnistunut hälventämään. Ikuista plussaa myös jumaolentojen lapsista, kaikki kun on miniatyyriversiona tuhat kertaa laadukkaampaa.

L.A. Noire: Huhu kertoo, että kyseinen peli on tunkeutunut muidenkin vaikutteille alttiiden mieliin ja tehnyt koko elämästä yhtä isoa police proceduralia. Jos kuolleen ruumiin tutkiminen ja todistajien haistelu alkaa tuntua hieman liian kiehtovalta idealta, kannattaa L.A. Noire ehkä laskea hetkeksi käsistä. Toisaalta jos GTA:t iskostavat takaraivoon yhtäläisen kuumotuksen lähteä juoksemaan kaduille nyrkit ojossa, voiko Rockstarilta muuta odottaakaan? L.A. Noire: nyt vain enemmän tyylikkäitä hattuja.

Final Fantasy XII: Ja niin koitti vihdoin se hetki, kun anka viimein rusautteli rystysiään ja päätti pistää tulille FFXII:n, joka on täysin vailla mitään pätevää syytä jäänyt tähän mennessä kokeilematta. Paremman puoliskon haukuista huolimatta mieli on avoin ja armelias, vaikka noin kuuden tunnin jälkeen dunkut (tai taistelusysteemi, joka voi yksikätisesti määrittää onko kyseessä ajanveroinen peli vai ei) eivät ole vielä ehtineet tarjota mitään kovin mieltäylentävää. Jos kuitenkin jaksoin FFXIII:tä ja kilpikonnia, jaksan mitä vain, eli luvassa ennen pitkää armottomasti ajastaan jäljessä olevaa syväanalyysiä Vaanin urponaamasta ja hyytelöiden syvimmästä olemuksesta (ellei sen saman paremman puoliskon Balthier-imitaatio tee ensin hulluksi).

h1

Poikkeuskatsaus: Call of Cthulhu, Paranoia & Mansions of Madness

18 toukokuun, 2011

Kevät vaatii aina ajallisesti veronsa, eikä pienin näistä veroista ole ankan tekemä kunniallinen työ, mikä on viime aikoina jännästi kiehtonut enemmän kuin luova kirjallinen ilmaisu. Samaan syssyyn myös videopelien pelaaminen on jäänyt vähemmälle, mutta pelejä on silti muodossa tai toisessa riittänyt. Vaikka luvassa on vielä mm. keskeneräisenä odotteleva Spotlight FFX:n aeoneista, väliaikakatsauksena anka käy läpi viimeaikojen vahvahduttavimpia kokemuksia parin roolipelin sekä yhden lautapelin parissa.

Call of Cthulhu: Maininta H.P. Lovecraftista riittää usein takaamaan ankan mielenkiinnon tuotteeseen kuin tuotteeseen, ja ymmärrettävästi Lovecraftin maailmaan pohjaava roolipeli ei voi luvata kuin jännittäviä hetkiä ja yliluonnollisia tilanteita. Neljän hengen ja yhden DM:n peliporukassa aikaiseksi saatiin oikein hauska, joskin keskeneräiseksi jäänyt skenaario, jossa tunnelmaa lisäsi tarinan yhdistäminen kahden pelaajan aiempaan pelikokemukseen. Vaikka juonellisesti luvassa oli synkähkön pahaenteistä settiä alusta loppuun, saatiin huumoria revittyä kerta toisensa jälkeen ehkä hieman yllättävistäkin tilanteista: vikaan menneestä nopanheitosta aiheutunut tolppaanajo ei varmasti ole koskaan ollut näin hysteeristä, puhumattakaan mystisen hevoskauppiaan metsästyksestä. Jos sinulla olisi satamassa hevonen, mihin piilottaisit sen? Jos olisit hevonen, mihin piiloutuisit? Toivottavasti tarina saa aikanaan vielä jatkoa, sillä muutoin kahden etsivän ja yhden naistutkijan shapeshifterin stalkkaushetki läheisessä donitsikuppilassa venyy ikuisuuden mittaiseksi, ja mafiakätyri ei koskaan saa selville, kuka heidän nimissään on hevosia satamaan piilotellut. Suspense!

Paranoia: Paranoiaa ei sen sijaan voi keskeneräisyydestä syyttää. Tällä kertaa kolmella hengellä ja yhdellä DM:llä pelattu peli ei ollut ihan niin päätöntä kuin millaiseksi touhu voi pahimmillaan äityä, mutta luovilta ratkaisuilta ei vältytty. Kuolema korjasi mukaansa vain kerran tai pari, mitä voi pitää aikamoisena saavutuksena kampanjassa, jossa yritettiin selvittää kommunistista propagandaa levittävien purukumiaskien kohtaloa. Rekisteröity mutanttianka, nimeltään Nenäotsa, joutui lapsijoukon vangiksi viidakossa, kun unohti epähuomiossa päälle Justin Bieber -soittoäänellä varustetun puhelimensa eikä Bot Botille soittelu auttanut tilannetta. Urhea Münhi pelasti päivän kuitenkin sniikkaamalla itselleen jetpackin ja muuntautumalla pusikossa Staliniksi, jolloin lapsijoukon harhauttaminen oli yksinkertaista ja kaikki ryhmän jäsenet saatiin pelastettua vaaran kynsistä. Pelin koomisinta antia oli kuitenkin huomata jälkikäteen kahden ryhmän jäsenen toivoneen lomakkeissaan samaa asiaa toveri Tietokoneelta: AK-47:aa. No, jos sydämen puhtainta toivetta kysytään…

Mansions of Madness: Joukon ainoana lautapelinä myös MoM sijoittuu Lovecraftin luomaan maailmaan, eli kellareista rynnistäviä mömmöjä ja alkeellista tekniikkaa oli jälleen luvassa. Kahta eri kampanjaa neljällä hengellä + DM:llä kokeilleena ankalle jäi kiinnostunut, joskin hieman ristiriitainen kuva pelistä kokonaisuutena. Arkham Horrorin nopeutetuksi versioksikin tituleerattu Mansions of Madness on toki laatutyötä alusta loppuun, sillä pelin jokaiseen osa-alueeseen on panostettu kiitettävästi (siitäkin huolimatta, että omassa laatikossamme yhdeltä pelihahmolta puuttui käsi), ja jokaisen skenaarion vaihtoehtoiset reitit kutsuvat kokeilemaan aiempiakin versioita uudelleen. Jo pelkät kartanojen pohjalevyt luovat oikeanlaista tunnelmaa ja juonta avataan vähä vähältä clue-cardien muodossa pelin edetessä. Koska MoM:issa pelaajia vastaan pelaavalla Keeperillä tuntuu toisinaan olevan lähes rajattomat mahdollisuudet kiusata pelaajia, on tällä elintärkeä rooli pelikokemuksen tasapainottamisessa: touhu ei saa olla liian helppoa, muttei ylivoimaisen vaikeaakaan. Tarkemmin MoMista voisikin kirjoitella kun kampanjoita on päässyt testaamaan erilaisille reiteillä ja pelaajamäärillä, mutta näilläkin kokemuksilla suosittelemisen arvoinen lautapeli on kyseessä. Eikä tahattomalta perseilyltä vältytä edes yrittämällä: satunnaisesti arvotut hyökkäyskortit ja nopan viskominen takaavat kyllä, että hirviöiden mättämisen tiimellyksessä voi tapahtua hyvin ennalta-arvaamattomia (ja sitäkin koomisempia) asioita, kuten monsujen spotaania itsemurhaa.

h1

LittleBigPlanet

9 toukokuun, 2011

LittleBigPlanet (PS3)
Wiki

Lyhyesti: Juokse, kyklooppini, juokse ja ole uuden maailman jumala!

Vaikka PS3-pelejä tulee harvemmin kovin ekstensiivisesti tahkottua (kenties tämä on vain hyvä asia viimeaikaisten Sonyn uutisten valossa), pääsee Immersio-osaston puolelle toinenkin niistä harvoista julkaisuista, joista ankalla tarpeeksi kokemusta on. LittleBigPlanet ei välttämättä vaikuta ykköskandidaatilta tähän kategoriaan, mutta perustelu valinnalle on sitäkin yksinkertaisempi: imeytyminen säkkikavereiden maailmaan käy niin vaivattomasti, että useamman tunnin session jälkeen on vaikea muistaa kuuluvansa oikeasti tylsien lihapussien joukkoon. LBP rakentuu yksinkertaisten, mutta sitäkin taidokkaammin toteutettujen elementtien varaan, jotka hahmonkustomointinsa avulla luovat yhdessä koukuttavan seikkailun, jossa pelaaja todella tuntee olleensa mukana jokaisen käyttämänsä sekunnin ajan.
Read the rest of this entry ?

h1

Anka editorial: Maailman Paras Jiiärpeegee

5 huhtikuun, 2011

Anka editorial: Maailman Paras Jiiärpeegee

Lyhyesti: Jokainen peli-idea on uusi ja ihmeellinen kunnes huomaat toisella puolella maailmaa asuvien devien pöllineen sen sinulta

Esiteini-ikäisenä japanilaisiin roolipeleihin hurahtamisella on muitakin sivuvaikutuksia kuin satojen tuntien mittaisiksi venyvät grindaussessiot. Kun juustoiset hahmot, mahtipontinen juoni ja räjähteleviä taikoja täynnä olevat taistelut kerran iskevät, on looginen seuraava askel tietenkin pohtia, millä tavoin edellämainituista elementeistä saisi aikaiseksi sen täydellisen kombinaation, eli Maailman Parhaan Jrpg:n. Vielä loogisemmin tätä pohdintaa usein seuraa suuruudenhulluus: ei riitä, että tulevaisuudenkuvissa siintelee unelma hahmo- tai juonisuunnittelijuudesta, vaan koko roska pitää totta vie määritellä ennalta aina infraa, taistelusysteemiä sekä tietenkin käsikirjoitusta myöten… ihan noin niinkuin siltä varalta vain, että esimerkiksi Square olisi aikanaan tajunnut scoutata kylmästä pohjolasta 12-vuotiaan ankan toteuttamaan yhden hengen voimin seuraavan mestariteoksensa. Elämässä on sattunut oudompiakin asioita, joten varalla on hyvä olla suunnitelma – tai kaksi, tai viisi, tai kymmenen. Tämä on katsaus yhteen niistä, erään ankan menneisyydestä.
Read the rest of this entry ?

h1

Heavy Rain

28 maaliskuun, 2011

Heavy Rain (PS3)
Wiki

Lyhyesti: Sataa sataa ropisee, pili pili pom! Murhaaja origamit taittelee, pili pili pom pom pom

Heavy Rain sai maininnan 8-bit ankassa jo Joulukalenterin yhteydessä, kun pelin päähahmon toinen poika Jason Mars kruunattiin kenties ankan pelihistorian ärsyttävimmäksi hahmoksi. Tämä ei onneksi tarkoita, että koko peli noudattaisi samaa kaavaa: jopa 90-luvulla trendanneeseen interaktiivisten FMV-pelien vitsaukseen turhautuneiden on helppo myöntää, että Heavy Rain on sisällöltään paljon muutakin kuin läjä rakeisia videopätkiä kymmenellä CD:llä. Peliä on useaan otteeseen kutsuttu elokuvamaisimmaksi konsolipeliksi miesmuistiin, eikä suotta – pelilliset ansiot kun rajoittuvat pääasiassa läjään quick time eventejä, jotka pahimmillaan vain mukailevat tapahtumia. Samoista aineksista saisi hyvin helposti aikaiseksi lähes pelikelvotonta roskaa sekä uuden esimerkin ikivanhaan ”jos haluan katsoa leffaa, menen elokuvateatteriin, ja jos haluan katsoa huonoa näyttelyä, katson Salkkareita” -argumenttiin, mutta Heavy Rain onnistuu välttämään pahimmat sudenkuopat luomalla maailmastaan todentuntuisen ja alati muuttuvan ympäristön, jonka ylä- ja alamäissä pelaaja ulkopuolisuudestaan huolimatta tuntee olevansa osallisena.
Read the rest of this entry ?

h1

Työn alla: osa 7

21 maaliskuun, 2011

Viime aikojen pelattavaksi siunaantuneet nimikkeet ovat olleet laadullisesti keskitasoa korkeampaa, mikä on tietysti aina inspiroivaa harrastuksen kannalta. DS on jälleen osoittanut korvaamattomuutensa matkoilla, ja yhdessä kurssilukemistoon valittujen tusinadekkareiden sekä Paul Austerin filosofisen hölinän kanssa muodostanut piristävää vapaa-ajan puhdetta hetkiksi, joina ei oikein jaksaisi keskittyä mihinkään oikeasti merkittävään. Takaraivossa kutkuttaa myös monenlaisia ideoita uusille Spotlighteille, sillä minkäs sen mahtaa, osaa peleistä nyt vain saa ruodittua monista näkövinkkeleistä kerta toisensa jälkeen. Tämän hetken ajankohtaisimpana missiona on kuitenkin ikuisuusprojektiksi venähtänyt Heavy Rainin Immersio-artikkeli sekä Editorial, jossa päästään syynäämään täydellisen rpg:n syntyä 12-vuotiaan ankan näkökulmasta.

Minecraft: Ja niinhän se vie jokaisen, enemmin tai myöhemmin. Maailmanrakennus on vielä aluillaan, mutta addiktion merkit jo ilmassa: ensiksi pykään pystyyn sen, sitten ton ja ton, ja sitten alan rakentaa sitä ja tota jotta saan aikaiseksi sen. Netissä löytää itsensä tuijottelemasta pokemonien muotoon kasattuja maamerkkejä sekä pohtimasta sitä, mistä materiaaleista valmistettuna se oma viisimetrinen Psyduck nyt näyttäisi kaikista komeimmalta? Alta possut ja lehmät! Ei kestä kauaakaan, kun kaikki ympäröivät äänet mallintaa päässään Minecraft-muotiin: tätä videota sivusta kuunnellessa säikähdin kyseessä olevan zombeja tai vähintäänkin jättiläshämähäkin. Ei nyt hemmetti.

Inazuma Eleven: Nouse, nouse, jos diggaat futaa! Inazuman kanssa ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Jalkapallo-rpg uppoaa, enkä osaa edes hävetä. Mitä pidemmälle peliä pelaa, sitä suojelunhaluisemmaksi omasta tiimistä käy: painu nyt hemmettiin sinä kärkkyjä, olen treenannut näitä teini-ihmeitä liian kauan jotta tekisin sinusta uuden tähtihyökkääjäni! Tyhjästä spawnaavat aarrearkut houkuttavat juoksentelemaan ympyrää jumppasalin pihalla ja yhteystietoketjun laajentaminen saa tuntemaan olonsa vinoutuneeksi pokemonkouluttajaksi, mutta kun ei voi lopettaa! Huhu kertoo lisäksi, että treenausareenalla on mahdollista törmätä itseensä Professori Laytoniin tiimeineen jalkapallokentällä, joten viimeisiä päiviään tämä peli ei todellakaan ole vielä nähnyt…

Ghost Trick: Ghost Trick onnistuu kiitettävästi kutkuttamaan kaikkia niitä friikkisirkusaisteja, joiden alikäytöstä Ace Attorney -sarjan jättämässä tyhjiössä on joutunut kärsimään. Ei mene päivääkään, ettenkö hokisi jossain muodossa sanaparia ”top pomeranian!” tai tuijottelisi söpöjä koiravideoita, mikä lienee aika saavutus kissaihmiselle heti Ōkamin aiheuttaman Amaterasumanian jälkeen. Sivuhahmoista myös Dandy ja Beauty ovat onnistuneet valtamaan paikan ankan sydämestä kaikessa sinisessä ylhäisyydessään. Pitäisiköhän sitä opetella oma paniikkitanssi kevään esseenpalautus- ja tenttistressiä varten?

h1

Professor Layton and the Lost Future

22 helmikuun, 2011

Professor Layton and the Lost Future (DS)
Wiki

Lyhyesti: Lontoossa tapahtuu jänniä, elämä on kovin jännää nykyään

Lievä tasonnotkahdus Professor Layton -sarjan edellisen osan, Pandora’s Boxin, kohdalla terävöitti kriittistä silmää kolmannen pelin löytäessä tiensä ankan DS:ään. Vaihtelevien ennakko-odotusten ristitulessa Professor Layton and the Lost Future ei silti ole lähtenyt keksimään shakkilautaa uudelleen, vaan luottaa edeltäjiensä tutuksi tekemään reseptiin: monipuolisiin aivopähkinöihin, persoonalliseen visuaaliseen ilmeeseen ja mukaansatempaavaan tarinaan. Näistä jälkimmäisen voisi äkkisältään olettaa olevan se tärkein kokonaisuutta määrittävä tekijä, mutta Lost Future onnistuu yllättämään pelaajansa myös pelillisillä uudistuksilla. Lyhyesti ja ytimekkäästi voikin jo alkutekijöiksi spoilata, että Lost Future on jotakuinkin kaikkea, mitä sarjan ensimmäisen pelin jatko-osalta odotin: suurempi, kauniimpi ja kunnianhimoisempi. Millaiset haasteet tällä kertaa odottavatkaan Laytonia ja Lukea?
Read the rest of this entry ?