h1

Spotlight: Phoenix Wright, ässän lakimiehen ässät sivuhahmot, osa 3

6 tammikuun, 2011

Spotlight: Phoenix Wright ja ässän lakimiehen ässät sivuhahmot, osa 3
Wiki

Lyhyesti: Pahuuden kasvoilla voi olla yllättävän viaton hymy

Kolmannessa Ace Attorneyn Spotlight-osiossa pääsemme vihdoin sarjan, no, kolmanteen osaan, Trials and Tribulationsiin. Peli on täynnä takaumia, menneisyyshulabaloota ja yleistä eeppistä perseilyä, joten uusien sivuhahmojen sijaan päästään usein tutustumaan jo ennalta tuttujen naamojen nuorempiin versioihin. Mukaan on silti toki ympätty tarpeeksi eksentrisiä satunnaistuttavuuksia, jotta mieleenpainuvilta hahmoilta ei täysin vältyttäisi: T&T sisältääkin useamman ankan oman suosikin koko sarjan varrelta, joten katsaus heihin on enemmän kuin paikallaan. Spoilereita, jos asia ei ole aiemmilta kerroilta jo käynyt tuskallisen selväksi.

Ensimmäisessä tapauksessa, Turnabout Memoriesissa, palataan ajassa taaksepäin aina Mian varhaisimpiin lakipäiviin asti. Asetelma muistuttaa paljolti ensimmäistä peliä sekä Phoenixin nyyppävaihetta, joskin Mia on huomattavasti oma-aloitteisempi ja aggressiivisempi käänteissään. Tapauksen sivuhahmoina toimivat niinikään tavanomaista erityisempiä henkilöitä: Marvin Grossbergiin, Mian lakifirman pääjehuun, ollaan törmätty jo nykyisyydessä (tulevaisuudessa!), mutta tällä kertaa hän paljastaa itsestään enemmän kuin kukaan olisi koskaan oikeastaan halunnut tietää. Tyypilliseen Jeesaa Pelaajaa -rooliin ängetty Grossberg kun tuntuu intohimoisemmalta omien peräpukamiensa kuin itse oikeudenkäynnin suhteen, eikä palavien mielikuvien jälkeen kukaan ole enää entisensä. Hahmona Grossberg on muutoin kovin mitäänsanomattoman myötämielinen, joskaan ei kovin perseelle potkiva mentori.

Mian myötä tutustumme myös nuoreen ja vaikutteille alttiiseen opiskelijaan, Phoenix Wrightiin. Sivuhahmona hän tapauksessa esiintyy, joten sivuhahmona häntä on myös kohdeltavan. Vaaleanpunaiseen svetariin ja kovin oshareen (sanan jokaisessa merkityksessä) naamarättiin verhoutunut Phoenix on syytetty rasittavimmasta päästä: unohtelee tai pimittää oleellisia tietoja sekä vääristelee tapahtumia omien ruusunpunaisten lasiensa läpi. Lisää yhtälöön vielä infernaalinen flunssa, ja täydellinen kuulusteltava on kasassa! Nuorempi Phoenix haluaa halata kaikkia sekä syleillä koko maailmaa, mikä aiheuttaa ongelmia viimeistään siinä vaiheessa kun Mia yrittää vakuuttaa tälle itselleen Phoenixin tulleen lavastetuksi murhaan – tyttöystävänsä toimesta. Nuoren Phoenixin järkkymätön usko toisaalta heijastelee hänen myöhempää, jopa itsetuhoista vakaumusta syyttömiksi uskomiinsa asiakkaisiin, toisaalta saa repimään hiukset päästä,mutta tästä on viime kädessä Phoenix tehty, totaaliurpoudesta ja aseistariisuvuudesta, huimapäisyydestä ja lojaaliudesta.

Tapauksen ehdoton tähti on kuitenkin Dahlia Hawthorne, jo mainittu Phoenixin tyttöystävä, joka on kaikkien mattengardejen esiäiti. Dahlian kyky kietoa ihmiset sormensa ympärille on lähes ilmiömäinen: pelaaja tajuaakin muutamassa sekunnissa, ettei kukaan, joka on yhtä täydellisen lempeä, hillitty ja aurinkoinen yksinkertaisesti voi olla sisimmässään kuin Stephen Kingin psykopaatitkin varjoonsa jättävä kirvesmurhaaja. Pienillä eleillä ja ilmeillä Dahliasta on saatu aikaan yksinkertaisen riemastuttava pahis, jonka transitio kedon kauneimmasta kukasta Jääkuningattareksi on toteutettu niin mieleenpainuvasti, että hahmosta on mahdotonta olla pitämättä – huolimatta siitä, että hän tekee kaikkensa vierittääkseen syyn pelin päähahmon niskoille! Tilanteesta tekee kaksin verroin herkullisemman se, kuinka peräänantamattomasti Mia Dahliaa kohtelee, tietoisena tämän kyseenalaisesta menneisyydestä. Naisten kahdenkeskinen henkinen taisto jättääkin miehet statisteiksi oikeussalissa, kun Dahlian todellinen luonto vihdoin pulppuaa pintaan ja pelaajalle käy harvinaisen selväksi, ettei tämä jää neidon viimeiseksi vierailuksi…

Stolen Turnaboutissa palataan takaisin nykyhetkeen sekä Phoenixin puikkoihin. Mestarivaras Mask★DeMasquen ympärillä pyörivä karnevaali esittelee monta mielenkiintoista tuttavuutta: ensimmäisenä heistä on Ron DeLite, joka on kaikin puolin juuri niin moetyttö kuin aikuinen mies prinsessa Leia -kampauksessa vain voi olla. Ronniella on paha tapa puhua itsensä kirjaimellisesti ulos keskustelusta ja kadota taustalle muiden huomaamatta, mutta itseluottamusta häneen valaa alati energinen ja itsevarma Desiree-vaimo, johon lisäluonnetta tuo hänen moottoripyöräharrastuksensa sekä holtiton shoppailuhimo. Kaksikko on niin epätodennäköinen pari että yhdistelmällä ei ole muuta mahdollisuutta kuin toimia kaikkien odotusten vastaisesti, ja niinhän se toimiikin; Ronnie ja Dessie tuovat hengähdyksen jotain hyvin vilpitöntä ja aitoa edellistapauksen jättämän kitkerän maun tilalle, sekä tasapainottavat omaa keissiään, josta ei siitäkään megalomaanisia pahiksia puutu.

Mukaan on änkenyt tälläkin kertaa tuttuja naamoja: viimeksi lähinnä läheisriippuvaisuudella itsensä tutuksi tehnyt Adrian Andrews on palannut tasapainoisempana kuin koskaan. Myös Larrylle on avautunut uusi elämä vartijan uran muodossa, mutta muutoin hahmot ovat entisensä. Tarvittavaa särmää touhuun tuokin etsivä Luke Atmey, jonka visuaalinen design on mielestäni myös yksi sarjan onnistuneimpia. Luke Atmeyssä on juuri tarvittava määrä nytkähtelevää omituisuutta ja laskelmoivaa ilkeyttä tehdäkseen hänestä mieleenpainuvan pahiksen, vaikka Dahlian jäljiltä kuka tahansa tuntuisi enemmän tai vähemmän harrastelijalta. Atmeyn monipuolinen mestarivaras-mestarietsivä –huijaus on kuitenkin niin onnistunut, että se nostaa hahmon silti konnien parempaan kastiin, varsinkin kun mukaan on ujutettu suuruudenhulluja eleitä ja esineistä uskottavin, monokkeli-suurennuslasi.

Kolmoskeississä tapahtuu jotain maailmaa mullistavaa: Maggey Byrde on jälleen syytettynä murhasta! Tätä ei ole tapahtunut koskaan aiemmin! Eikä tule koskaan tapahtumaankaan! Onneksi mukaan on saatu ujutettua paljon koomisia tuttavuuksia toistoa häivyttämään, sillä poliisiuran jälkeen Maggey on päätynyt tarjoilijaksi Très Bien -nimiseen kahvilaan. Paikkaa pyörittää kaikki aiemmat Ace Attorney homomittarit räjäyttävä Jean Armstrong, jonka olemassaolon pitäisi kaikkien järjen lainalaisuuksien mukaan loukata noin neljääkymmentä kolmea ja kahta kolmasosaa vähemmistön edustajaa, mutta kaikessa absurdiudessaan hahmo on niin sympaattinen että harva kykenee Jeanista aidosti ahdistumaan. Hyllyvän ranskalaisen miehen vartaloon syntynyt herkkä nuori neito ei vain tarjoile syömäkelvotonta palanpainiketta kuin paraskin taikatyttö, vaan paljastaa myös synkemmän puolensa upotessaan lainasotkuineen yhä syvemmälle rahaongelmien suohon. Lisää vastoinkäymisiä ilmenee, kun kahvilassa kupsahtaa Blue Screens Inc -nimisen tietokonefirman edustaja, jonka pomo Lisa Basil on täysin subjektiivisesti myös yksi lemppareitani; vaikka hahmoon ei tutustutakaan pintapuolista koodausta tarkemmin, on Lisa Basil sinisessä tukassaan ja ledivalaistussa asussaan kuin suoraan ankan päiväunista, mutta ei siitä sen enempää. Jean Armstrongin onneksi lähistöltä löytyy uskollisia asiakkaita kuten äkäinen nationalistipappa Victor Kudo, jonka päivät kuluvat pulujen syöttämiseen ja ihmisten viskomiseen erilaisilla projektiileilla. Kudo on sympaattinen, perinteisen kiukkuisen vanhan miehen osan täyttävä kaveri, jonka heikkoutena ovat –kuinkas muutenkaan– tarjoilijanasuiset nuoret tytöt. Käännöksestä huolimatta on selvää, että tämä mies on japanilainen sydänjuuria myöten.

Toisaalla edustavat keissin antagonistit, Tender Lender -lainafirmaa pyörittävä Furio Tigre sekä tämän salaperäinen avustaja Viola Cadaverini. Furiolla on tapauksessa tuplarooli: jostain mystisestä syystä kaikki pitävät tätä ja Phoenixia kuin kauan kadonneina kaksoisveljinä, joten Furio ottaa asiakseen tietenkin moonlightata oikeudessa Phoenixin nimissä, omia hämäräbisneksiään suojaten. Hahmot eivät kuitenkaan voisi enemmän toisistaan erota: Furio on aggressiivinen, ulkoisesti kuin pahimman guidon ja b-luokan yakuzan ristisiitos, joka kirjaimellisesti karjuu suuttuessaan tiikerin lailla. Vaaleanpunaisella mopedilla ajeleva pikkupahisu on tosin vain pelinappula isommassa kuviossa, jota johtaa hänen avustajansa Violan isoisä, paikallinen mafiapomo Bruto Cadaverini. Viola onkin yllättäen paljon Furiota vavahduttavampi tapaus, vähäeleisen häiritsevä sekä kaikin puolin vahvasti Dahliasta henkivä nuori nainen, jostain syystä kuitenkin vaikuttaa aidosti välittävän Furiosta. Hiljaisia tappouhkauksia ympärilleen kylvävä Viola toimii hahmona jälleen vahvan kontrastinsa ansiosta, ja onnistuukin olemaan yllättävällä tavalla hyvin sympaattinen ja puoleensavetävä.

Nelostapaus on jälleen menneisyyden havinaa. Pelaaja pääsee kurkistamaan sekä Mian ihkaensimmäiseen oikeudenkäyntiin että tämän Dahlia-inhon taustoihin. Dahlia onkin jälleen mukana omana ihastuttavana itsenään, mutta tämän sijasta on syytä perehtyä tapauksen kolmeen sivummalle jäävään henkilöön: Diego Armandoon, Terry Fawlesiin sekä Valerie Hawthorneen. Näistä ensimmäinen esitellään sopivan salamyhkäisesti, sillä Diego on itsevarma ja jopa hieman korni pelimies, jolla tuntuu olevan hieman ammattimaista syvempi suhde Mian kanssa. Diegon todellinen merkitys kokonaiskuvan kannalta paljastuu kuitenkin vasta seuraavassa tapauksessa, ja nykyisessä muodossaan jää vielä hieman etäiseksi pelaajalle. Sama pätee Valerie Hawthorniin, johon tutustutaan vain postuumisti Terry Fawlesin ollessa syytettynä tämän murhasta. Kaikki edellämainittu kietoutuu kiehtovasti Dahlian ympärille, sillä hän käyttää kylmästi hyväkseen jokaista elämänsä ihmistä: Terryä poikaystävänään, Valerieta sisarenaan sekä lopulta myös Diegoa inhoamanaan kiusankappaleena. Valerie ei ole täysin puhdas pulmunen itsekään, sillä tämän alkuperäinen suunnitelma on lyöttäytyä yhteen Dahlian kanssa Terryn lavastamiseksi, mutta Dahlian rattaissa ei ole tilaa kahdelle hengelle. Tapa, jolla Valerie ja Terry sokeasti uskovat ja auttavat Dahliaa pyrkimyksissään hämmentää ja suututtaakin samanaikaisesti, sillä Dahlia itse onnistuu kerta toisensa jälkeen kiertämään oman osansa vastuusta. Pinnan alla näkee vahvasti kytevän jotain hyvin epätervettä ja itsetuhoista, ja tunnelma Terry Fawlesin tehdessä itsemurhan todistajanaitiossa on sarjalle epätavallisen vakava – kiintymys Dahliaan voittaa edelleen kaiken muun, kun Terry rankaisee itseään juomalla myrkkyä Dahlian ohjeiden mukaisesti kyseenalaistettuaan tämän motiivit.

Edellistapauksessa pohjustusta saaneet tapahtumat tulevat päätökseen pelin viimeisessä kappaleessa, josta ei jännitystä ja suuria tunteita puutu. Lähes jokainen kuviteltavissa oleva päähahmo saadaan sotkettua kerrallaan soppaan, ja Kurainin kylän asukkaiden menneisyyttä pengotaan oikeudessa olan takaa. Oleellisimmiksi sivuhahmoiksi osoittautuvat kolme naista: Elise Deauxnim, Bikini sekä Iris. Näistä ensimmäinen on salaidentiteettinsä takana kuka muukaan kuin Mian ja Mayan äiti, kauan kadoksissa ollut Mia Fey; kovin syvällisesti häneen ei ehditä nytkään perehtyä kun kuolema jo korjaa, mutta sisarusten sekä Edgeworthin vuosien takainen tarina saa silti hänen kauttaan omanlaisensa päätepisteen. Kuuluisana lastenkirjailijana viime vuodet nimeä tehnyt Elise vaikuttaa joka tapauksessa miellyttävältä ja rauhalliselta naiselta, joka tekee edelleen kaikkensa suojellakseen tyttäriään. Bikini puolestaan on pieni, pyöreä sekä kovin hilpeä täti, joka tarvittaessa muuntautuu pieneksi tiikeriksi: hänen suojattinsa on Iris, ujo ja kaino temppelityttö, jonka hahmo saa uusia ulottuvuuksia hänen paljastuessaan Dahlian kaksoissiskoksi. Kunnon saippuaoopperakäyntin käy ilmi, että yliopistoaikoinaan Phoenix seurustelikin Dahlian sijasta Irisin kanssa – tytöt kun vaihtoivat osia keskenään identtisten piirteittensä ansiosta. Kuten mitä ilmeisimmin jokainen Dahliaan elämänsä aikana törmännyt Miaa lukuunottamatta, on lempeytensä vuoksi helposti manipuloitava Iris niinikään elämänsä aikana toteuttanut enimmäkseen Dahlian tahtoa, mutta nousee viime kädessä puolustamaan myös itselleen tärkeitä asioita. Paljastus kaksoiselämästä latistaa kenties hieman Dahlian eeppisyyttä Phoenixin huijaamisessa, mutta huojentaa varmasti niitä pelaajia, jotka tunsivat sääliä Phoenixin ’hukkaan heitettyä’ rakkautta kohtaan. Irisin ja Phoenixin suhde jääkin tarkoituksella auki, mutta hyvin peleille ominaisella tavalla antaa toivoa siitä, ettei vilpitön usko ole kadonnut kaaottisten asioiden keskellä mihinkään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: