h1

The Beatles: Rock Band

7 tammikuun, 2010

The Beatles: Rock Band (Xbox360)
Wiki

Lyhyesti: Pitkätukkalössi hampurilaisella, piiiitkätukkalössi hampurisa

Koska joulun ja uuden vuoden aiheuttaman hiljaisuuden jälkeen ei nolota enää mikään, lätkäistään tiskiin peli jota anka ei koskaan uskonut jonain päivänä pelaavansa, vielä vähemmän siitä kirjoittavansa, ja mitäs pirua, löytyykö koko roska kaiken lisäksi vielä Immersio-kategoriasta? Anka anka minkä teit, ovatko munatoti ja paperiset jouluhatut tehneet sinut hulluksi, vai veditkö tähtisadetikun väärään kurkkuun kesken villejä sambasessioita? Mutta ei – huolimatta siitä kuinka paljon ”lol casual gayman” -vinoilua anka on pelin ansiosta saanut muutaman viime viikon aikana kuunnella, olen vakaasti päättänyt avautua siitä mikä tekee nimenomaan The Beatles: Rock Bandista itselleni mielenkiintoisen ja koukuttavan kokemuksen, eritoten immersiivisyytensä puolesta.

Vieno disclaimer lienee tässä vaiheessa paikallaan: anka ei ole tutustunut juuri pääideaa tarkemmin tämän hetken suosituimpiin musiikkipeleihin kuten Guitar Heroon ja Rock Bandiin, sillä konsepti itsessään ei koskaan ole sen kummemmin vetänyt puoleensa. Muovikitaran veivaaminen huonojen ”hitti”biisien tahdissa on niiden aktiviteettien joukossa, mitkä voisin henkilökohtaisesti korvata vaikka Living on a Prayerin melodisella röyhtäilyllä, mutta The Beatles: Rock Bandin rantauduttua perhepiiriin en kuitenkaan antanut tämän seikan estää. Vastaus kysymykseen kiinnostaisiko ankaa jyystää leluskitalla Beatlesin biisejä on nimittäin jotakuinkin yhtä itsestäänselvä kuin ovatko itsevalaisevat meduusat luonnon ylivertaisinta antia, eli lähtökohdat olivat siis häpeilemättömän puolueelliset. Itse pelaamisen yhteydessä hämmästyin entisestään ymmärtäessäni kuinka rakkaudella pelin toteutukseen on paneuduttu: vaikka erilaisia versioita näistä peleistä tunnutaan suoltavan ulos nopeammin kuin Lady Gaga vaihtaa esiintymisasuja, ei kyseessä ollutkaan tason ”jalkapallo- tai jääkiekkopeli riippuen siitä mikä muovikalvo telkkariruudulle on lätkäisty” viritys, jossa pelillinen vaihtuvuus näkyy vain biisikatalogin sisällössä. Sijoitus Immersio-kategoriaan tuleekin juuri tästä, eli kuinka The Beatles: Rock Band ei ole vain Rock Band -versio The Beatlesin musiikista, vaan The Beatlesin musiikille pyhitetty peli Rock Bandin formaatilla.

Graafisessa ulkoasussa konsultoitiin Wikipedian mukaan asianomaisia alusta loppuun, mikä ehkä selittää miksi jo alkuanimaation (jonka suosittelen tarkistamaan esimerkiksi täältä) aikana yksi jos toinenkin fani tuntee saapuvansa kotiin. Piirrosbeatlet ovat tyylitellyssä ulkomuodossaan yksinkertaisen tyylikkäitä, mutta vaikka niitä katselisi mielellään pidempäänkin pelin aikana, ei 3D-hahmojenkaan lavanvaltaus itse biiseihin päästäessä aiheuta suurempaa ahdistusta. Tunnistettavuus ei rajoitu vain tuttuihin lärveihin: on ilahduttavaa nähdä kuinka antaumuksella suunnittelijatiimi on paneutunut eri aikakausien vaatteisiin ja hiustyyleihin – myös yleisön puolella. Heti kättelyssä käy selväksi kuinka animaatiot ja graafinen ilme on rakennettu selkeäksi osaksi kokonaisuutta sekä tukemaan musiikin vivahteita visuaalisesti. Tämä näkyy esimerkiksi väripaletissa, joka laajenee bändin uran aikana kellariklubien tummista ruskeista ja mustista studiouran räväkkiin väriräjähdyksiin ja ”aikuisen” tuotannon hillittyn murrettuihin sävyihin. Pottatukkien, hulmuharjojen ja anteliaiden naamakarvojen merkitys ei siis ole ainoastaan esteettinen, vaan toimii linkkinä historian havinan ja musiikillisen kehityksen välillä. Millaiset rytkyt, sellaiset biisit, tietäväthän sen jo jiirubändit jotka vakavoituessaan heittävät värikkäät vaatteet nurkkaan ja kietoutuvat farkkuihin ja t-paitoihin.

Visuaalisuuden voima ja mukaansatempaavuus eivät päästä irti edes musiikkiosioiden yhteydessä. Vaikka kesken ankarinta sooloa voi itse soittajalta jäädäkin huomaamatta taustalla pyörivä touhu, havahtui anka silloin tällöin huomaamaan kuinka ruudulla värähteli ja tärähteli jos jonkinlaista psykedeelistä happotrippiä, sanoituksia ja jopa pastisseja vanhoista musiikkivideoista tavallisen soitannan lisäksi. Kuka ei haluaisi nähdä mursupukua I am the Walrusin yhteydessä? Tai vedenalaista maisemaa riuttoineen Octopus’s Gardenissa? Tuotannon moninaisuutta on jälleen pyritty ilmentämään kuvallisin keinoin, ja lopputulos on hyvin onnistunut, sillä luovia animaatioita seuraa yhtä lailla mielenkiinnolla kuin bändin jäsenien ilmeitä soitannan keskellä (Ringo ilu). Silloin tällöin kuvalliseen maailmaan imeytyminen on toisaalta jopa liian vahvaa, sillä ympäriltä vyöryvä värimaailma Sgt Pepper -aikaisissa biiseissä sai ankan hetkittäin missaamaan nuotteja niiden sulautuessa kokonaiskuvaan. Taustoista tärkeimmät lienevät kuitenkin itse soittopaikat: mukana on kuusi kuuluisaa ”maamerkkiä” bändin uran ajalta, Liverpoolista New Yorkiin, New Yorkista Tokioon ja takaisin Englannin kamaralle Lontooseen. Alun The Cavern ja Ed Sullivan Show ovat alustoina ehkä omasta mielestäni tunnelmallisimpia, sillä niiden simppeli intensiteetti on omaa luokkaansa verrattuna stadionluokan esiintymisiin. Studiosoitanta on myös hyvin mukaansatempaavaa kaikessa intiimiydessään, ja kokonaisuuden kruunaavat erityisesti muotoillut The Beatles -soittimet, joista rumpujen nimikangas aiheutti ankan äidissä loputonta hilpeyttä.

Vaikka graafiseen ulkoasuun panostaminen onkin vahva lisä The Beatles: Rock Bandin immersiivisyyteen, löytyy se kaikkein tärkein kuitenkin siitä itsestään eli musiikista. Tässä vaiheessa tekstiä joudutaan pelaamaan hyvin subjektiivisilla korteilla, sillä on hyvin epätodennäköistä että The Beatlesia inhoava tai edes ”meh, ihan sama” -mentaliteetilla kuunteleva saa pelistä ja sen tunnelmasta irti yhtä paljon kuin anka. Etukäteen odotin pelin pelaamiselta nimittäin jokseenkin kevyttä viihdettä rakastamieni kappaleiden parissa, mutta yllätys oli suuri kun huomasin pian kuuntelevani biisejä täysin uudella tavalla – jopa niitä jotka olin kuullut puhki tuhanteen kertaan. Kyse on tietenkin erottelusta: vaikka nuottien ajoituksen oppii ennakoimaan ajallisesti, kiinnittää pelatessa silti huomiota kappaleen rakenteeseen aivan eri tavalla riippuen siitä soittaako kitaraa, rumpuja vai bassoa. Vaikka raidat eivät ole huomiota herättävän erillisiä (tosin liian korkealla vaikeustasolla anka sai aikaiseksi lähinnä kolinaa veljen soittaessa virheettömästi taustalla rumpuja), havahtuu niiden avulla selkeämmin ajattelemaan sointukulkuja sekä näiden keskinäistä vuorovaikutusta. Yhden ja saman yhtyeen läpileikkauksessa on mahdollista uppoutua bändin musiikilliseen kehitykseen, innovatiivisuuteen, vaihteluihin sekä alati taustalla pysyviin, tuttuihin rakenteisiin. Ja koska kyseessä on The Beatles, ei löytämisen riemusta tunnu tulevan loppua. Jopa koulun musiikkitunnilla puhkikulutetut, yksinkertaiset renkutukset kuten She Loves You saavat laulettaessa täysin uusia ulottuvuuksia harmonioiden, ajoituksien ja tarkkojen sävelvaihteluiden myötä. Mitä hittoa, mistä lähtien näissä biiseissä oli näin paljon korkeaa ujellusta? Mitä pirua, hoetaanko I am the Walrusin lopussa oikeasti tuolla tavalla? Vaikka laulaminen on usein instrumenteista se yksinkertaisin, voi itsestään olla aidosti ylpeä saadessaan expert-vaikeusasteella 100% lähentelevän tuloksen.

Kuten tavallista, ankaa selkeämmän kuvauksen tarjoaa Wikipedia: ”By playing each song’s respective note chart, players were said to have a better appreciation for the structure and complexity of the compositions and performances by The Beatles.” Lainaus on mukaelma Seth Schieselin artikkelista, joka osaltaan suitsuttaa The Beatles: Rock Bandin kykyä ylittää sukupolvien välisiä rajoja. Vaikka anka ei ehkä lähdekään allekirjoittamaan herran väitteitä pelin meriiteistä kenties tärkeimpänä tähänastisista videopeleistä yleensä, harva voinee kieltää pelin musiikillista vetovoimaa. Pohtimisen musiikkipelien roolista hypoteettisena videopeliteollisuuden syöpänä (casual gayman tappoi isoäitini jne) anka jättää suosiolla toiseen kertaan, sillä The Beatles: Rock Band on ennen kaikkea musiikillinen kokemus, ainakin omasta näkökulmastani. Pelillinen toteutus toimii hyvin sen tukena, mutta kaikki lempielementtini sen parissa kumpuavat valehtelematta sisällöstä joka oli olemassa jo vuosikymmeniä ennen yhdenkään Rock Bandin julkaisua. The Beatles: Rock Band on ansainnut paikkansa pelihyllyssä jo pelkästään siitä hyvästä, että se on varmasti avannut lukemattomien ankojen silmät (ja korvat) bändin katalogin yksityiskohtaisuudelle, tavalla johon tavanomainen musiikinkuuntelu kenties ei täysin pysty. Saako muovikitaran ja -rumpujen soittamisesta samanlaisia valaistumisen tunteita kuin aidoilla soittimilla samojen kappaleiden luukuttamisesta? No ei varmana saa, mutta sorminäppäryyden, rytmitajun sekä silmän ja käden koordinaation harjoittamisesta kiinnostuneet voi The Beatles: Rock Band silti temmata tunneiksi yhden 1900-luvun hienoimpien rockbändien mukaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: