h1

Spotlight: Little Big Planet 2 ja kauneuden syvin olemus

huhtikuu 12, 2012

Spotlight: Little Big Planet 2 ja kauneuden syvin olemus (PS3)
Wiki

Lyhyesti: Yksisilmäisen kostajan seikkailut ovat täällä taas, nyt rautanyrkki otsassa

On olemassa pelejä, joita ei ole mitään järkeä pelata yksin. Ei siksi, etteikö yksinpeli voisi tarjota jotain niillekin, joiden rahat eivät riitä toiseen ohjaimeen, tai joiden kaverit asuvat kaikki Utsjoella pienessä kyläpahasessa ilman nettiyhteyttä. Vaan siksi, että kyseiset tekeleet heräävät eloon aivan uudella tavalla moninpelinsä kautta, tuoden esiin kaiken sen kenties tahattomankin potentiaalin, jolla peli voi vangita pariinsa viikkokausiksi.

Little Big Planet on tällainen peli: sen kauneutta voi ymmärtää täysin vasta noin neljältä aamuyöstä, kun ruutu täyttyy porkkanoista, parrakkaista brittikuninkaallisista ja muista visuaalista kakofoniaa kylvävistä hilavitkuttimista. Viimeiset pari tuntia ovat kuluneet mahdollisesti yhtä ja samaa kenttää kyntämällä, ja pelaajat pitävät luovaa hengähdystaukoa lähmimällä toistensa päälle koko extratavara-arsenaaliaan vain tajutakseen, että ruudusta on mahdotonta edetä enää oikeaan suuntaan sankan ruususinettiviidakon peittäessä koko kulkuväylän. Näinä hetkinä tietää, että vaikka LBP tai sen seuraajat eivät olisi objektiivisesti maailman parhaita pelejä, voivat ne olla sitä hetkellisesti; usein väsyneen hysterian siivittämänä, tai kunnes tuo parin tunnin jyystäminen tuottaa tulosta.

Vaikka anka jotakuinkin tiivisti koko tulevan artikkelin yllämainittuun kappaleeseen, ei anneta sen häiritä. LBP on aikanaan saanut oman artikkelinsa 8-bit ankassa, jolloin hehkutin sen immersiota. Jatko-osan voisi heittää käytännössä samaan kategoriaan, mutta tautologiaa välttääksemme päädyin Spotlightiin. Koska pelilliset seikat ovat pieniä uudistuksia lukuunottamatta lähes identtisiä (miksi keksiä pyörää uudelleen jne muita Katamari-filosofioita), on paljon mielenkiintoisempaa Spotlightata koko roska ja keskittyä hehkuttamaan niitä syitä, joiden vuoksi anka on valmis harrastamaan jopa kotiseutumatkailua päästäkseen rutistamaan ohjainta rystyset verillä.

LBP2 on kaunis, sillä sen pariin on mahdollista hypätä jopa sellaisen taavetin, joka normaalisti tyytyy hytisemään pelkääjän paikalla toistellen ”emmää emmää emmää ku en kummiskaan osaa” -mantraa. Moninpelissä on täysin se ja sama, oletko tavallisesti tiimin heikoin lenkki, sillä suurimman osan ajasta peli pitää kyllä huolen siitä, että kuolema korjaa joko nopeatempoisella tahdilla, luovilla (lue: hyvin maastoutuvilla) graafisilla ratkaisuilla sekä muilla vekkuleilla ansoilla. Kontrollien ilmavuus on samanaikaisesti ilo että kiro: hetken pelaamisen jäljiltä ohjattavuus alkaa istua kyllä selkärankaan, mutta tietyn anarkistisen vapauden säilyttäminen tekee etenemisestä huomattavasti viihdyttävämpää. Ajoitus on edelleen kaikki kaikessa, mutta kasuaalipelaajan ei tarvitse välttämättä lainkaan hävetä konkarin vieressä omaa sähläilyään, sillä pää edellä sokeasti rynnistäminen kuuluu pelin luonteeseen.

LBP2 on kaunis, sillä se huijaa pelaajansa petolliseen ”ei luovuteta vielä, yks kerta vaan ja sit vaihtuu jos ei onnistu” -ajattelumalliin. Kun kentän läpäisy on usein aivan hilkulla, houkuttelee jo kielellä sirisevä voitto kokeilemaan vielä yhden kerran josko hurraahuudot vihdoin siivittäisivät tiimin maaliin. Peli ruokkii itse itseään: samoja maisemia kerta toisensa jälkeen tuijottaessa keskittymiskyky sekä lipsuu entisestään että saa turvautumaan uhkarohkeisiin ratkaisuihin. Kokemattomampikin huomaa turhan arkailun rapisevan kyydistä, kun yhtä ja samaa loikkaa toistaa kymmenettä kertaa. Pois alta kivet ja männynkävyt, ei mua paljon joku sähköjännite kiinnosta! Vaikka suurin osa näistä surmanloikista ymmärrettävästi päätyy pienen säkkiolion koruttomaan poksahteluun, ei voi ikinä tietää, josko juuri seuraava yritys osuisi täydellisesti maaliin.

LBP2 on kaunis, koska se houkuttelee trollaamaan. Kokemus kertoo, että moni ansioitunut pelaaja on ajautunut sivuraiteille löytäessään houkuttelevat tiiminjäsenten sabotointimahdollisuudet, kuten turpaan mättämisen, jalasta roikkumisen tai kaverin viskomisen laavaan. Eri kentät yksilöllisine erikoisvimpaimineen mahdollistavat loputtomia tapoja tunkea perberiä toisten naamalle, joten jokainen uusi hilavitkutin on Mahdollisuus. Usein ryhmän vähä-äänisin jäsen saattaa osoittautua kentän pistekuninkaaksi, kun oman elämänsä kommandokarhut keskittyvät nokittelemaan toisiaan kosto silmissä kiiluen. Toisinaan muut nykäisee varmaan kuolemaan täysin vahingossa, mutta se, uskooko näitä vakuutteluja kukaan, on täysin toinen asia.

LBP2 on kaunis, sillä se osaa hyödyntää pelaajan alitajuisen tarpeen uudistua, kaunistua ja aiheuttaa seksuaalista hämmennystä verhoamalla ukkonsa mitä jännittävimpiin asukokonaisuuksiin. Kosmeettinen sälä on toki kosmeettista, mutta ylimääräisen hörönlörön ylenkatsominen ei ole koskaan kuulunut ankan repertuaariin. Uuden mansikkamekon, televisiopään tai vaikkapa fetsin (fetsi!!) löytäminen on siis aina juhlinnan aihe. Oman säkkiukon kustomointi ei sitä paitsi koskaan ole ollut näin hauskaa, sillä LBP2 on tajunnut lisätä kokoelmiinsa kolmiulotteisia esineitä tuomaan lisävivahdetta ladygagailuun. Koristautuminen voi olla millintarkkaa, kun pelaaja kiinnittelee itseensä jo kertaalleen mainittuja porkkanoita tai ruususinettejä, mutta mielikuvituksellisuus voi olla myös elinehto: kun peli tekee parhaansa hukuttaakseen pelaajan taustoihin (tai toisiin pelaajiin; ”mä tuijotin ihan väärää tyyppiä!” on sangen tuttu parkaisu temmellyksen keskellä), saattaa ukon otsasta sojottava lyhtypylväs olla kirjaimellisesti pimeässä pelastava majakka, jonka tuttuun siluettiin voi turvautua. Ankan henkilökohtainen suosikki on toki rautainen käsivarsi nyrkillä varustettuna, joka karkottaa kyllä liian lähellä uskaltautuvat tiimikaverit takuuvarmasti sopivan hajuraon päähän.

BALLIN' AS SHIT

LBP2 on kaunis, sillä se huijaa sinut luulemaan olevasi parempi kuin olet. Viimeisenä elossa, täysin hilkulla vihollisen projektiilihyökkäyksiä vältellessä tulee helposti tunne, että olet vähintäänkin Leonardo DiCaprio maailman huipulla ja koko universumin kohtalo riippuu näistä muutamista sekunneista, joina yrität osua loppupomon hitboxiin jollain vajokilla kakulla. Saatat myös löytää itsesi ownaamasta toisia minipeleissä, joissa et koskaan edes tiennyt olevasi hyvä; vaikka aktiivisesta FPS-urastasi voisi olla vuosia, tuntuu kovin hyvältä mies kyykyttää toisia painovoimattomassa rakettihipassa kuusi-nolla. Kokemukseen kuuluu oleellisesti se, että tästä pitää toki muistuttaa jokaisen sopivan tai ei-niin-sopivan tilaisuuden tullen sitä porukan kilpailuviettisintä homutia.

LBP2 on kaunis, koska oikeastaan se on täysin älytön peli. Jollain hyvin kummallisella tavalla siinä kuitenkin tiivistyy jotain hyvin vilpitöntä ja hyväntahtoista, jonka avulla jopa vähemmän peleistä kiinnostuneen on helppo ymmärtää mitä vetoavaa on rynnistää ympyrää kultakalamalja päässä pahvilohikäärmeen syöstessä tulta aivan kintereilläsi. Vaikka maailma on hienoja moninpelejä täynnä, lukeutuvat LBP:t ankan suosikkeihin juuri siksi, että niiden elämäniloisen ja helpostilähestyttävän maailman pariin on mahdollista houkutella myös heitä, joiden kanssa saisi muutoin harvemmin näitä älyvapaita hetkiä jakaa. Onnistumisen tunne on universaali, ja toisinaan onnistuminen jossain itselle epätavanomaisessa tai muutoin tuntemattomassa voi olla se kaikista unohtumattomin. LBP houkuttelee mukaansa vaikka epäonnistumisen pelko normaalisti saisi katselemaan vain sivusta, sillä iloisesti hymyilevä säkkipoika ei tuomitse, ei edes silloin kun sinkoat hänet sadatta kertaa tulimereen. Kohta se kuitenkin pyllähtää jälleen ulos respawn-pointista. Ja se hymy, se puolestaan on vain napinpainalluksen päässä.

Mainokset

3 kommenttia

  1. Aistin viittauksia omaan kilpailuhenkisyyteeni ja ilkikurisuuteeni 😀 tai olen vainoharhainen.

    Muttaaah, hyvä hyvä, Anka. Sait jotain kirjoitettuakin, oon le proud. Oon kanssa aika samaa mieltä, LBP2 on hieno peli. Sulta tulee myös varmasti paljon uutta tekstiä nyt uuden PC:n myötä, am I right?


    • Mitään en myönnä! …Vähän nurkasta saatan lietsoa kilpailuviettiä niin että Jaana saa joku päivä kammeta meidät ikkunasta.

      Kovasti on tarkoitus saada dokumentoitua tulevia seikkailuja myös blogin puolelle, parhaassa tapauksessa sellaisen pelin parissa että teksti syntyy jotakuinkin itsestään. Eli nyt vaan keksit äkkiä mitä aletaan hakata ennen kuin joku nakittaa ankan loputtomaan LoL-kierteeseen!


      • LoL-kierteeseen? 😀 Mielenkiintoista, LoL sopii kyllä mullekin, jos joku haluaa opettaa mut oikeasti pelaamaan sitä.

        Muttamuttaa, L4D 1 & 2, joku Black Ops, Civilization, PORTAL 2!!, GW, Dungeon Defenders, yms yms. Löytyyhän näitä, varmasti on vielä paaaaljon muitakin ehdokkaita, mut nyt lyö pää tyhjää, derpaderpa.



Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s