h1

13. luukku

13 joulukuun, 2011

Minkä pelin haluaisit kuristaa hanskat kädessä?

King’s Quest VI: Heir Today, Gone Tomorrow


Oikeastaan King’s Quest VI ei ole niin donkey douche kuin sen valinta tämän luukun alle antaa helposti ymmärtää. Kyse ei ole surkeasta pelistä (itse asiassa Wikipedian mukaan kriitikoiden mielestä kyseessä on sarjan paras tekele), eikä anka sitä vihaa. Syystä tai toisesta sen ajatteleminen herättää silti jotain alkukantaista vitutuksen multihuipentumaa, joka saa fantasioimaan kyseisen pelin (ei sentään Roberta Williamsin!) kuristamisesta hanskat kädessä. Tämä todennäköisesti juontaa juurensa niihin ala-asteikäisiin päiviin, kun King’s Quest VI:tä on muiden Sierran seikkailupelien tavoin tullut hinkattua tuntikaupalla, sekä siihen infernaaliseen turhautumiseen, joka seurasi kun tarina ei ottanut edetäkseen.

Kaikki King’s Questit ovat tavalla tai toisella olleet liian hankalia tuossa iässä: armottoman suunnittelunsa lisäksi sarja poikkeaa esim Police Questeista siinä, että monet niiden puzzleista vaativat tietämystä saduista ja englanninkielisistä loruista, jotka ovat olleet hädin tuskin esiteini-ikäiselle suomalaislapselle täyttä hepreaa. Larry-kaavaa noudattaen KQ:t olivat myös täynnä loukkuja, joihin henkensä sai heitettyä pelkästään niiden suuntaan vilkaisemalla. Vaikka jumiutuminen oli enemmän sääntö kuin poikkeus, tuntui maailma silti elävän pelaajan ympärillä, kenties näihin aikaan sidottujen ansojen ansiosta (hengaa liian kauan samassa ruudussa ja puskasta ilmestyy kyllä morso).

King’s Quest VI sen sijaan on eri maata. Prinssi Alexander ei joudu juoksemaan henkensä pitimiksi karkuun pikselöidyiltä vihtahousuilta, mutta tämän kohtalona on jotain paljon masentavampaa: loputonta harhailua epäinteraktiivisissa maisemissa. On totta, ettei peliä pitäisi syyttää pelaajan omasta kyvyttömyydestä läpäistä sitä, mutta lapsuuden irrationaalista vihaa ei voi jälkikäteenkään pyyhkiä pois järjellä; se tunne, kun yrittää nuohota kursorilla millimetri millimetriltä jokaista maaston kohoumaa huomaamatta jääneiden esineiden toivossa, Alexanderin tyhmä huojunta ja takatukan verhoama pallinaama, itkevät kasvimaan kakarat, korvia raastava musiikki, loputon edestakaisin hortoilu… Hugo: Whodunit? tarjoaa lähes samanlaista häiriintyneisyyttä kylvävää epätietoisuuden ilosanomaa, mutta King’s Quest VI:ssä tietää jatkuvasti olevansa ratkaisun äärellä sitä kuitenkaan löytämättä.

King’s Quest VI on toki sittemmin tullut läpäistyä, mutta edes lopetus ei tarjonnut vapautusta lapsuuden traumoista: lopun karmaiseva Girl In the Tower vetää vertoja ainoastaan Castlevania: Symphony of the Nightin I am the wind:ille. KURISTANKO

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: