h1

Spotlight: FFX ja aeonit, osa 2

28 toukokuun, 2011

Spotlight: FFX ja aeonit, osa 2

Lyhyesti: Toisinaan mieleenpainuvimmat tarinat ovat niitä, joita ei suoraan kerrota.

Spotlightin toisessa osassa anka syväluotaa varsinkin Animaa aeonina, pohtii tavallisten ja final aeonien merkitystä sekä avautuu niistä tuntemuksista, joita aeonit pelin aikana ovat saaneet aikaan. Vaikka esimerkiksi Spiran uskonnoista riittäisi kerrottavaa, pitäydytään vielä tältä erää aeoneissa ja faytheissä sekä heidän palassaan FFX:n historiaa. Spoilerivaara on siis tälläkin kertaa voimakas.

Jos Bahamut-pojan ilmestymiset viestivät aeonien taakse kätkeytyvän jotain oletettua synkempää, ymmärtää pelaaja viimeistään ensimmäisellä visiitillään Lucaan, että aeonit itsessään ovat muutakin kuin Yunan hellimiä, söpöjä pokemonhirviöitä. Kyse on tietysti Seymourin voimannäytteestä, kun tämä fiendien hyökätessä Lucan blitzball-areenalle esittelee oman aeoninsa, veretseisauttavan Animan.

Anima tekee hetkessä selvää vihollislaumasta, mutta edes läsnäolijoiden on vaikea suoraan mieltää tätä avuntarjoajaksi. Animan summonointi on toisiin aeoneihin verrattuna kuin toisesta maailmasta: sen sijaan, että se itse saapuisi paikalle omasta tahdostaan summonerinsa kutsumana, repii Animan kaulasta maanpinnalle terävä teräskettinki. Pakkopaitamaiseen asentoon kahlittu Anima ei kykene liikkumaan, vaan hyökkää vihollistensa kimppuun kirjaimellisesti ampumalla ainoasta silmästään verta. Tästä huolimatta sen voima on kiistaton, eikä pelaaja voi kuin tuijottaa kahleissaan rimpuilevaa, näkymättömän kärsimyksen pauloissa kirkuvaa olentoa.

Anima kiehtoo aina ulkomuodostaan lähtien. Sinertävän kuoren sisään käsivarret ristissä vangittu hirviö muistuttaa niin muumiota, luurankoa kuin villieläintä torahampaineen. Siirtyessään Overdrive-tilaansa Anima paljastaa pelaajalle myös toisen puolensa: jalkojen sijaan aeonin alaruumiin tilalla jatkuu toinen, vastakkaiseen suuntaan katsova hirviö, joka on Animaan verrattuna vapaa liikkumaan katkoessaan kahleensa, mutta jonka silmät on puolestaan puhkottu. Kokonaisuudessaan Anima on häiritsevä, mutta äärimmäisen mielenkiintoinen, sillä lähes jokainen seikka sen ulkomuodossa kielii aeonin sisäistä ristiriitaa kuvastavasta symboliikasta.

Näistä tärkein on Animan ylävartalon kaulan ympärille tiukasti kietoutunut käsipari. Violetit, kuin kuolonkankeudesta sinertävät käsivarret ovat takertuneet toisen ketjun ympärille, josta roikkuu kultainen medaljonki, johon on ikuistettu tummahiuksinen, nuori nainen. Tämä yksityiskohta saattaa ensisilmäyksellä jäädä huomaamatta, mutta on kiistatta Animan oleellisin piirre, sillä se on linkki koko aeonin syntyhistorian ja nykymuodon välillä. Siinä missä monien aeoneiden alkuperä, fayth-patsas ja aeon-muoto eivät ole välttämättä lainkaan toisiinsa kytköksissä, on Animan kohdalla tämä side poikkeuksellisen vahva.

Vastaus Animan menneisyyteen löytyykin myös tämän fayth-patsaasta. Kuvassa on vahvasti aeonia muistuttava koristeellinen kuori, jonka alaosassa esiintyy tuttu sarvipäinen hirviö. Yläosan tilalla on kuitenkin nuori naishahmo, jonka käsivarret ovat kietoutuneet tämän pään ylle, kuin kurottelemaan jotain olematonta tämän vetäytyessä ketjuilla vahvistettujen kuorten uumeniin. Jos medaljongissa esiintyvä nainen sekä aeonin kaulaa kuristavat, rannerenkailla koristellut kädet alkavat tuntua tutuilta, on vastaus lähellä: kyseessä on yksi ja sama henkilö, Seymour Guadon äiti.

Tässä kohtaa on hyvä hieman kerrata Seymourin, pelin semipääpahiksen, historiaa. Ennen kuolemaansa ja sitä seurannutta totaaliflippaamistaan Seymour oli arvostettu summoner, joka hurmasi Yunan sinisillä hiuksillaan ja Joaquin Phoenixmaisella ulkonäöllään. Seymourin lapsuus ei sen sijaan ollut yhtä ruusuinen: guado-isän ja ihmisäidin ainoana lapsena tätä pidettiin luonnonoikkuna, ja korkeasta arvostaan huolimatta Seymourin isä karkotti poikansa ja tämän äidin Baajin saarelle. Poikansa syrjäytymistä peläten Seymourin äiti päätti uhrata itsensä faythiksi, jotta Seymour voisi hänen avullaan päihittää Spiraa piinaavan Sin-hirviön ja täten voittaa toisten hyväksynnän, mutta Seymour kieltäytyi järkyttyneenä aeonista, kunnes vuosia myöhemmin saattoi alulle omat synkät suunnitelmansa ihmisten kärsimykset lopettavasta joukkotuhosta.

Anima on aina ollut ankan lempiaeon, sillä siinä yhdistyy lukematon määrä ristiriitoja, katumusta, katkeransuloista epäonnea ja olemassaolon rajat ylittävää äidinrakkautta. Jos Anima sai alkunsa lapsensa parempaa elämää haluavan äidin uhrauksena, miksi Anima sitten itsessään on niin groteskin epämuodostunut, jopa irvokas ilmestys? Miten jostain niin kauniista ja epäitsekkäästä eleestä voi syntyä jokin näin piinattu olento, joka kerta toisensa jälkeen maan päälle kutsuttuna voi vain rampana hyökätä vihollisen kimppuun ehkä kummallisimmalla tavalla FF-historian miesmuistiin? Ja mikä kummallisinta, mikä on Animan alavartalon tarkoitus, ja se raivo, joka purkautuu tämän vapauttaessa Overdrivensa patoutuneen energian tyrmistyttävänä väkivaltana?

Vastausta on vaikea antaa, sillä mitä todennäköisimmin Animan koko olemuksen on tarkoitus olla yksi iso paradoksi, sekä kuvastaa faythin itsensä elämänsä aikana kokemia tunteita. Miehensä hylkäämänä ja yhteisönsä halveksimana Seymourin äiti ei koskaan löytänyt omaa vapautustaan, vaan elää Animan muodossa tuskaansa läpi yhä uudelleen ja uudelleen. Tavatessaan Yunan faythin muodossa Seymourin äiti kertoo katumuksestaan poikaansa kohtaan, sillä antoi tämän maistaa kohtalokasta vallantunnetta, ja pyytää Yunaa tuhoamaan poikansa pakkomielteen Siniin (ja kuolemaan). Anima on myös nimenä kohtalokas, sillä se saattaa viitata Carl Jungin analyyttisen psykologian käsitteeseen, joka kuvastaa miehen alitajunnan feminiinistä puolta, sekä Anima Solaan, katoliseen hahmoon, joka edustaa kiirastulessa kärsiviä sieluja.

Koska Animan taakse kätkeytyy näin moniulotteinen historia, saa se toivomaan, että myös toisten aeonien taustaa olisi valotettu enemmän näiden tarinoiden kertomiseksi. Jos aeonien fyysisen manifestaation takana piilee heidän elämässään kokemia tuntemuksia laajemminkin, mitä voimme sanoa esimerkiksi Ifritistä, Shivasta tai Ixionista? Lyhyet vierailut faythien temppeleissä eivät kerro paljoa, sillä jokaisen aeonin faythiä edustaa tavanomainen, jopa geneerinen hahmo.

Anima herättää silti paljon kysymyksiä olemassaolollaan: jos ’tavalliset’ aeonit voivat olla näin monimerkityksellisiä, miten toimii aeoneiden suhde summonereitaan kohtaan? Kiintyvätkö he kutsujiinsa yksilöllisesti, vai taistelevatko he yhtä kliinisellä mentaliteetillä kuin Yojimbo? Persoonallisuuksia ja vapaata tahtoa aeoneilla joka tapauksessa riittää, mikä tekee niistä salaperäisiä mutta selkeästi todellisuudesta tietoisia olentoja.

Pelistä löytyykin Animan lisäksi vain yksi aeon, jonka menneisyydestä pelaaja tietää enemmän kuin ylimalkaisista oletuksista voi päätellä: Braskan viimeinen aeon, Tiduksen isä Jecht.

Jechtin myötä päästään myös toiseen aeonien pohdintaa aiheuttavaan puoleen, eli final aeoneihin. Kyseessä on siis jo Bahamut-faythin varoittama kuoleman kierre, jossa summonerit uskovat päihittävänsä Sin-hirviön aina kymmeneksi vuodeksi kerrallaan. Mitä legenda ei kerro on se, että uhrauksellaan summoner vain ylläpitää Sinin olemassaolon mahdollistavaa kierrettä: Final Summoningin avulla summoner uhraa yhden suojelijoistaan final aeonikseen, josta Sinin tuhouduttua kuitenkin muodostuu uusi Sin. Tästä huolehtii Sinin sisälle kätketty tuhatvuotinen fayth, Yu Yevon, joka vuosien saatossa osaa enää vain luoda kuortaan yhä uudelleen, kunnes Tidus tovereineen vihdoin tuhoaa tämän lopullisesti.

Koska kymmenen vuotta ennen pelin tapahtumia Sinin päihitti Yunan isä Braska, ymmärtää Tidus tämän viimeisen aeonin olleen hänen oma isänsä Jecht. Jecht on siis toinen aeoneista, jonka taustojen perusteella pelaaja voi tehdä päätelmiä myös niiden yhteydestä siihen, millainen aeon miehestä myöhemmin muodostui. Jecht on aeon-muodossaan lähes yhtä hurja näky kuin Anima, mutta muistuttaa ulkomuodoltaan enemmänkin Ifritin ja Bahamutin kaltaisia hirviöitä. Tämän näkyvin ominaistunnus on massiivinen miekka, joka pohjaa selkeästi Jechtin omaan aseeseen. Myös piirteet kuten punainen otsanauha ja sekä Jechtin että Tiduksen rintaa koristava kuvio ovat vahvasti läsnä Braskan viimeisessä aeonissa. Virallista kuvaa Jechtin fayth-patsaasta emme ole koskaan tainneet saada, vaikka netissä onkin kiertänyt komea ja välillä täydestä mennyt (ilmeisesti fanart) kuva aiheesta.

”Tunnettujen” aeoneiden listalle voi lisätä periaatteessa myös Lady Yunalescan, Yu Yevonin tyttären ja ensimmäisen High Summonerin final aeonin, joka luotiin hänen aviomiehestään Lord Zaonista. Tämän fayth-patsas nähdään tosin kovin epäselvästi pelin aikana, puhumattakaan siitä ettei Zaonin aeon-muodosta ole varmuutta; FFX-2:ssa Yunalesca aviomiehineen esiintyy kyllä vihollismuodossa ja tämän Paragon-nimisen hirviön sanotaan olevan Zaonin aeon-muoto, mutta ken tietää varmaksi ja barbie ei.

Final aeonit ovat mielenkiintoinen poikkeus tavallisiin aeoneihin juuri siksi, että niillä on huomattavasti vahvemmat siteet summoneriin erityisesti henkilökohtaisen uhrauksen osalta. Koska summonerin henkivartijat ovat tälle läheisiä, on Final Summoningissa toteutettava uhraus kahta raskaampi. Toisaalta kyseessä on myös hämmentävän sokea traditio: ennen Yunaa yksikään summoner ei tuhanteen vuoteen uskaltautunut uhmaamaan Yunalescan ohjeita, haistattamaan scheisset kuolemalle ja etsimään vaihtoehtoista ratkaisua Spiran ongelmiin. Ilmiö on toki looginen, sillä uskonnon, perinteiden ja uskomusten kahlitsemat summonerit uskoivat uhraavansa yhden jotta tuhannet muut pelastuisivat, mutta ironian pääperiaatteiden mukaisesti tämä vain takasi yhä useampien tuhansien kuoleman historian aikana.

Kuten Bahamutin missio todistaa, myös faythit tiesivät tämän kierteen kaipaavan kipeästi katkaisua, jopa sillä uhalla että Sinin ja Yu Yevonin lopullinen tuhoutuminen merkitsisi heidän katoamistaan. Näin pelin lopussa myös käy: kun fayth-patsaat ympäri maailmaa muuttuvat kiveksi, katoavat myös heidän unensa ja niiden myötä itse aeonit. Tarinallisesti tämä tietysti vaikuttaa myös siihen, että Tidus, alkujaan tuhatvuotisesta Zanarkandista nykypäivän Spiraan lentänyt nuorukainen, katoaa; aeonien tavoin hän on ollut koko pelin ajan pelkkää unta menneestä, jota Mt. Gagazetiin iskostuneet fayth-patsaat ovat kollektiivisesti vanhasta Zanarkandista nähneet. Kummaa kyllä, ankan kohdalla ajatus aeonien menetys herätti paljon vahvempia tuntemuksia kuin Tiduksen ’kuolema’, huolimatta tämän ja Yunan rakkaudesta.

Jotain hyvin voimakasta (ellei jopa kivuliasta) on täten viimeisessä taistelussa, kun Yuna yksi kerrallaan antaa Tiduksen päihittää jokaisen aeoninsa, jottei yhdestäkään tulisi enää uutta Siniä. Yunan ilme kertoo enemmän kuin tuhat sanaa köykäistä dialogia, ja onnistuu välittämään tilanteen lopullisuuden (ja sen myötä vaikeuden) erinomaisesti. FFX:n surullisin kohta onkin tämän valossa pelin lopetuksesta, jossa näemme Yunan suorittamassa kuolleiden lähettämistä tuonpuoleiseen eli sendingiä aeoneilleen. Jostain syystä tämä kohtaus on takuuvarma kyynelkanavien avaaja, sillä tilanteesta huokuu hiljainen lohduttomuus pelaajan tietäessä miten tärkeitä aeonit Yunalle itselleen ovat hänen matkansa aikana olleet.

Mt. Gagazetin patsaiden kivettyessä myös lukemattomat faythit saavat vihdoin rauhan sieluilleen, kun tuhatvuotinen uni tulee päätökseensä. Ehkä juuri tästä syystä on aeonien kohtalo on katkeransuloinen: kuten Bahamut todistaa, faythit itse haluavat vapautua viimein Yu Yevonin vallasta, ja vain päättämällä heidän tarinansa voi Spira saavuttaa lopullisen rauhan, Eternal Calmin. Haikeuden takana ovatkin ne tarinat, joita ei koskaan saatu kertoa, ja ne aeonit, joita pelaaja ei koskaan saanut tavata. Kaiken tämän keskiössä on tietenkin Yuna ja ne lukemattomat muut summonerit, joiden elämää aeonit kirjaimellisesti koskettivat, final aeoneista puhumattakaan. Aihe on kipeä vielä vuosienkin jälkeen, mistä kertoo yksi FFX-2:n parhaista puolista: kun Yuna jatko-osassaan joutuu taistelemaan Shuyinin raivon sekoittamia entisiä aeoneitaan vastaan, nostaa jokaisen taistelun alku palan kurkkuun tämän todetessa hiljaa ”I’m sorry.”

4 kommenttia

  1. Animasta tuli tekstissä esille asioita, joita en ennen ollut tullut ajatelleeksi niinkään tarkasti; loistavaa pohdintaa aiheesta!
    Pelin lopetus avasi tehokkaasti kyynelkanavat kuten ennenkin, nyt kenties vielä uudella vivahteella, kun mielessä oli päällimmäisenä pohdinnat aeoneista. Kiitos tästäkin artikkelin osasta!


    • Kiitän lukemisesta ja kommentoinnista! Näkisin mielelläni Animan kaltaisia, moniulotteisia olentoja Square-Enixiltä enemmänkin, vaikka tämäkin helmi on haudattu sivujuonten uumeniin (tai ehkä siksi). FFX:n lopetus on kieltämättä tehokas, sillä jokainen voi valita oman herkkyysaspektinsa: jos aeonit eivät kosketa, miten olisi Auron, Tidus, tai Suteki Da Ne kappaleena noin yleensä…

      Edit: Oho, tulipas aivopieru, ehkä tuossa kyseisessä pätkässä tarkoitin kuitenkin To Zanarkandia sen alussa.


  2. Ihan pakko kiittää koko tekstistä, harvinaisen mielenkiintoista luettavaa! Nyt tekee kovasti mieli pelata peli läpi uudelleen, kenties jatko-osankin jaksaisi vetää loppuun asti. Muistutit kivasti asioista, jotka on iteltä täysin unohtunu tai jäänyt huomaamatta.


    • Kiitos itsellesi lukemisesta! On mukava huomata, että tämän kaltaiset pohdinnat kiinnostavat muitakin, usein hyvin pienimuotoiset seikat tuovat itselleni lisäarvoa pelien toisinaan hieman tylsiin (tai liian ennalta-arvattaviin) pääjuoniin.



Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: