h1

Poikkeuskatsaus: Call of Cthulhu, Paranoia & Mansions of Madness

18 toukokuun, 2011

Kevät vaatii aina ajallisesti veronsa, eikä pienin näistä veroista ole ankan tekemä kunniallinen työ, mikä on viime aikoina jännästi kiehtonut enemmän kuin luova kirjallinen ilmaisu. Samaan syssyyn myös videopelien pelaaminen on jäänyt vähemmälle, mutta pelejä on silti muodossa tai toisessa riittänyt. Vaikka luvassa on vielä mm. keskeneräisenä odotteleva Spotlight FFX:n aeoneista, väliaikakatsauksena anka käy läpi viimeaikojen vahvahduttavimpia kokemuksia parin roolipelin sekä yhden lautapelin parissa.

Call of Cthulhu: Maininta H.P. Lovecraftista riittää usein takaamaan ankan mielenkiinnon tuotteeseen kuin tuotteeseen, ja ymmärrettävästi Lovecraftin maailmaan pohjaava roolipeli ei voi luvata kuin jännittäviä hetkiä ja yliluonnollisia tilanteita. Neljän hengen ja yhden DM:n peliporukassa aikaiseksi saatiin oikein hauska, joskin keskeneräiseksi jäänyt skenaario, jossa tunnelmaa lisäsi tarinan yhdistäminen kahden pelaajan aiempaan pelikokemukseen. Vaikka juonellisesti luvassa oli synkähkön pahaenteistä settiä alusta loppuun, saatiin huumoria revittyä kerta toisensa jälkeen ehkä hieman yllättävistäkin tilanteista: vikaan menneestä nopanheitosta aiheutunut tolppaanajo ei varmasti ole koskaan ollut näin hysteeristä, puhumattakaan mystisen hevoskauppiaan metsästyksestä. Jos sinulla olisi satamassa hevonen, mihin piilottaisit sen? Jos olisit hevonen, mihin piiloutuisit? Toivottavasti tarina saa aikanaan vielä jatkoa, sillä muutoin kahden etsivän ja yhden naistutkijan shapeshifterin stalkkaushetki läheisessä donitsikuppilassa venyy ikuisuuden mittaiseksi, ja mafiakätyri ei koskaan saa selville, kuka heidän nimissään on hevosia satamaan piilotellut. Suspense!

Paranoia: Paranoiaa ei sen sijaan voi keskeneräisyydestä syyttää. Tällä kertaa kolmella hengellä ja yhdellä DM:llä pelattu peli ei ollut ihan niin päätöntä kuin millaiseksi touhu voi pahimmillaan äityä, mutta luovilta ratkaisuilta ei vältytty. Kuolema korjasi mukaansa vain kerran tai pari, mitä voi pitää aikamoisena saavutuksena kampanjassa, jossa yritettiin selvittää kommunistista propagandaa levittävien purukumiaskien kohtaloa. Rekisteröity mutanttianka, nimeltään Nenäotsa, joutui lapsijoukon vangiksi viidakossa, kun unohti epähuomiossa päälle Justin Bieber -soittoäänellä varustetun puhelimensa eikä Bot Botille soittelu auttanut tilannetta. Urhea Münhi pelasti päivän kuitenkin sniikkaamalla itselleen jetpackin ja muuntautumalla pusikossa Staliniksi, jolloin lapsijoukon harhauttaminen oli yksinkertaista ja kaikki ryhmän jäsenet saatiin pelastettua vaaran kynsistä. Pelin koomisinta antia oli kuitenkin huomata jälkikäteen kahden ryhmän jäsenen toivoneen lomakkeissaan samaa asiaa toveri Tietokoneelta: AK-47:aa. No, jos sydämen puhtainta toivetta kysytään…

Mansions of Madness: Joukon ainoana lautapelinä myös MoM sijoittuu Lovecraftin luomaan maailmaan, eli kellareista rynnistäviä mömmöjä ja alkeellista tekniikkaa oli jälleen luvassa. Kahta eri kampanjaa neljällä hengellä + DM:llä kokeilleena ankalle jäi kiinnostunut, joskin hieman ristiriitainen kuva pelistä kokonaisuutena. Arkham Horrorin nopeutetuksi versioksikin tituleerattu Mansions of Madness on toki laatutyötä alusta loppuun, sillä pelin jokaiseen osa-alueeseen on panostettu kiitettävästi (siitäkin huolimatta, että omassa laatikossamme yhdeltä pelihahmolta puuttui käsi), ja jokaisen skenaarion vaihtoehtoiset reitit kutsuvat kokeilemaan aiempiakin versioita uudelleen. Jo pelkät kartanojen pohjalevyt luovat oikeanlaista tunnelmaa ja juonta avataan vähä vähältä clue-cardien muodossa pelin edetessä. Koska MoM:issa pelaajia vastaan pelaavalla Keeperillä tuntuu toisinaan olevan lähes rajattomat mahdollisuudet kiusata pelaajia, on tällä elintärkeä rooli pelikokemuksen tasapainottamisessa: touhu ei saa olla liian helppoa, muttei ylivoimaisen vaikeaakaan. Tarkemmin MoMista voisikin kirjoitella kun kampanjoita on päässyt testaamaan erilaisille reiteillä ja pelaajamäärillä, mutta näilläkin kokemuksilla suosittelemisen arvoinen lautapeli on kyseessä. Eikä tahattomalta perseilyltä vältytä edes yrittämällä: satunnaisesti arvotut hyökkäyskortit ja nopan viskominen takaavat kyllä, että hirviöiden mättämisen tiimellyksessä voi tapahtua hyvin ennalta-arvaamattomia (ja sitäkin koomisempia) asioita, kuten monsujen spotaania itsemurhaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: