h1

Battletoads

13 huhtikuun, 2011

Battletoads (NES)
Wiki

Lyhyesti: You never fuck around with the Battletoads

Oikeaan mielentilaan virittäytymiseksi anka suosittelee jälleen musiikillisia apukeinoja, tällä kertaa Duane & BrandO:n eponyymistä kappaletta Battletoads. Kyseinen kappale auttaa myös hyvin unohtamaan että kyseisestä pelistä on vaikea sanoa mitään kuulostamatta tahattomalta meemiltä, mutta yritetään silti: Battletoads kun herättää parhaimmillaan yhtä hempeitä muistoja yhteispelituokioista kuin TMNT II. Sammakoita, kilpikonnia, sama se, kunhan luvassa on timantinkovaa toimintaa, tiimityöskentelyä sekä tietysti lukuisia toisen sabotointimahdollisuuksia! Koomista kyllä, Battletoadsia uudelleen pläräämällä löytyy joukko mieleenpainuneita piirteitä, joihin olen samaistunut sittemmin myös muissa peleissä. Videopelisuggestio, todennäköisempää kuin luulet.

Yksinpelinä Battletoadsia on tullut pelattua kunnolla vasta emulaattori-iässä, sillä hädintuskin kouluikäisenä anka on ollut kaukana beat ’em up/tasohyppelyvirtuoosista (eikä ole sitä sen puoleen kyllä edelleenkään, mutta tämän voi perustella ylevästi sillä, ettei herkässä nuoruudessaan tajunnut kyseiseksi virtuoosiksi kouluttautua). Ensimmäinen kenttä pönöttävine miespossuineen on tullut siis suhteellisen tutuksi aikana ennen savestateja, joten moninpeli veljen kanssa oli enemmän kuin looginen vaihtoehto yhtään kunnianhimoisempia pelisuorituksia tavoitellessa. Ns. Double Dragon -kaava onkin tainnut toistua yhdessä jos toisessa pelissä ihmiskunnan alkuajoista lähtien: broidi edellä ja anka perässä, toivoen iskujen ajoituksen osuvan tällä kertaa edes hieman paremmin nappiin. Uskon myös vakaasti, että intohimoni Bayonetassa löytyviin salkoihin ja muiden vihollisilta tippuviin pitkien esineiden hyväksikäyttöön johtaa juurensa Battletoadsin ensimmäisen kentän metallijalkaan sekä sillä paniikinomaiseen hutmimiseen.

Toinen ahaa-elämys seuraa heti seuraavassa kentässä, joka on niinikään tullut liiankin tutuksi lukuisten vedän-tässä-pari-kenttää-ja-kuolen -sessioiden seurauksena (joka pelissä on omansa; SMB3:ssa näitä löytyy yksi vähintään joka sormelle): ankaa hämmensi aikanaan miksi porukalla Little Big Planetia pelatessa erilaiset roikkumiskohtaukset sähkönvälttelyineen sujuivat usein kuin vettä vain. No ihmekö tuo kun lapsuudessa on samanaikaisesti tempaissut turpaan päällekäyviä korppeja, vältellyt lihansyöjäkasveja ja driftaillut karkuun niiltä pakollisilta sähköaidoilta! Elämänkoulu on kova, mutta ilmeisesti siitä on toisinaan myös hyötyä. Jonkinlaista sisäistä zeniyttä ja hyvää karmaa toivoisi varmasti saavuttavansa myös Turbo Tunnelin (wind tunnel ffuuuu) vääntämisellä, mutta F-zero skillsini eivät varmaan koskaan tule olemaan tarpeeksi korkeat jotta kenttä tuottaisi muuta kuin ultimaattista aivodegeneraatiota puolivälinsä jälkeen. Kyllä se hetkellinen ”hei, täähän alkaa sujua!” -innostus aina tuskaksi ennemmin tai myöhemmin muuttuu, mutta näistä johdonmukaisuuksista Battletoadsista pitäisi varmaan vain kiittää. Edes seiskakentän inferno ei ota nupista yhtä paljon, ja se on jotain se.

Maailma on julma, joten juuri tätä pidemmälle ei pienen ankan taival Battletoadsin seurassa tainnut koskaan johtaa. Vanhemmalla iällä härkää sarvista ottaessa matka on ollut pidempi, joskaan en osaa edelleenkään sanoa onko tämä itsessään hyvä vai huono asia. Sikäli tietysti hyvä, että anka on päässyt kokemaan yhden maailman vammaisimmista jääkentistä vasta opittuaan olemaan heittelemättä ohjaimia ja konsolia ympäri huonetta, mutta sen väistämättä aiheuttamaa itsetuhoisuutta kyseinen fakta ei poista. Kentän ainoa pelastus on sen lyhyys, muutoin se nousisi reippaasti jopa Turbo Tunnelia vammaisemmaksi osaksi Battletoadsia ihan siitä yksinkertaisesta syystä että JÄÄKENTÄT VOI NYT PERSE. Jännä yhdenmiehensammakon matokäärmepeli pelastaa jatkossa paljon, ja on mielestäni edelleen toteuttu tavalla, joka yhdistää inhimillisen haasteen hauskaan toteutukseen (toisin kuin esimerkiksi Bart vs the Worldin vastaava osio Egyptissä, joka imee köpöisyydellään lähinnä nyyttejä). Jos Lintsille ilmaantuisi näihin värikkäisiin käärmeisiin perustuva huvipuistolaite, istuisin siinä vaikka se olisi alle 120-senttisille tarkoitettu!

On tavallaan sääli, että ankan kohdalla Battletoadsin moninpeli rajoittui priima-aikanaan pelin alkupään kenttiin, sillä myöhemmistä tasoista löytyy paljon tekemistä, joka on omiaan kaksinpeluulle. Infernon tylsää yleisilmettä lukuunottamatta myös kenttäsuunnittelu säilyy pirteänä, ja nuoremman itseni tuntien olisin ollut haltioissani värikkäistä taustoista. Jollain häiriintyneellä tavalla omituisista ajoitusloikista alkaa vähitellen jopa nauttia, mikä voi olla syynä siihen että esimerkiksi Henry Hatsworth onnistui koukuttamaan niin ansiokkaasti DS:n puolella. Riemu oli kuitenkin melkoinen, kun ilkeän tukkatädin tornissa —ai niin, onhan tässä joku juonikin, vaan ei niin oleellinen että sitä pitäisi alkaa kertaamaan— päästiin häpeilemättä kunnon Nebulus-tunnelmiin: tässä sitä nyt sammakko taas pyörittää tornia, come at me bro! Kaikki se vamukki ajokkiväistely ja kilpajuoksu on täysin tämän arvoista, jos täysin irrationaaliset nostalgian aallot käyvät käsiksi vikassa kentässä. Mitähän nuorempi anka olisi ajatellut, jos olisi tämän tiennyt? Tajuntoja olisi todennäköisesti laajennettu, se on selvää.

Yksi yllättävimmistä (tai ei niin yllättävistä) syistä sille, miksi anka Battletoadsiin niin paljon kuitenkin tykästyi, löytyy sen äänimaailmasta: kun sammakot vetävät jengiä pataan, he myös vetävät jengiä pataan, eli asianmukaiset ääniefektit ryydittävät toimintaa kiitettävästi. Turpaanvetoäänet ovat tärkeitä autenttisuuden kannalta! Harva asia on yhtä palkitsevaa kuin virheettömästi mätkitty kombo kuunneltuasi ensin aikasi ärsyttävää nnngggggg-spawnausääntä vihollisten materialisoituessa ruudulle. Musiikki ansaitsee toki oman mainintansa, kuten NES-pelien tapauksessa usein käy. Vaikka joukosta löytyy myös lähinnä ärsytystä herättäviä ralleja, joiden tarkoituksena on vain nostaa jo koholla olevaa adrenaliinia, on äänimaailma suurimmalta osin juuri niin mukapahis kuin pelin yleisilmeeltä sopii odottaa. Parhaiten se on tiivistetty jo alussa mainittuun Duanen ja BrandO:n kappaleeseen, joten Battletoadsin huuruisiin hetkiin se käy luukutettavaksi paremmin kuin hyvin. Tarvitaan vain oikea musiikki ja pari ääniefektiä, ja matka sammakoiden luokse on esteetön — savestatella tai ilman.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: