h1

Tenchu: Stealth Assassins

2 helmikuun, 2011

Tenchu: Stealth Assassins (PS)
Wiki

Lyhyesti: Kuulin että oli kerran eräs ninja joka söi yhdessä ruokapaikassa

Tenchu-sarjalla on kyky hiipiä elämään vaivihkaa kuin asiattomasti pukeutunut ninja yön pimeimpänä hetkenä, ja sillä tiellä ollaan edelleen. Katoilla sniikkailun ja yleisen pellossa kierimisen ansiosta ankankin hyllystä löytyy tätä nykyä useampi sarjan peli, mutta alkulähteille palaamisessa on puolensa. Ensimmäinen Tenchu tuo väistämättä mieleen Squaren kulttimaineeseen nousseen Bushido Bladen: ajan hammas on nakertanut kumpaakin erityisesti ohjattavuuden osalta ja ääninäyttely saa paikoitellen nikottelemaan hysteerisestä naurusta, mutta tunnelmaltaan tiiviimpää pakettia saa silti kyseisissä genreissä hakea. Vaikka teini-iän pahin ”ninjat on niin siistei hei!!” -kausi lieneekin jo monilla lieventynyt, muuntaa Tenchu: Stealth Assassins edelleen pelaajansa kertaheitolla varjoissa kyttääväksi supersalamurhaajaksi. Mihin pakkasinkaan sen heittokoukkuni?

Lähtöasetelma on omiaan kasaamaan pelaajan niskoille laidasta laitaan heitteleviä ennakko-odotuksia. Ayame ja Rikimaru, sankarilliselle loordilleen ikiuskolliset uuden maailman airuet, lähetetään toinen toistaan vaarallisemmille missioille toteuttamaan oikeuden jyrkkää tahtoa: kuolema korjaa korruptoituneet liikemiehet ja infantiilit punkerosekopäät, mutta tosi_ninja etsii tarvittaessa myös salaperäisiä yrttejä vuoren huipulta tai pelastaa panttivankeja. Menoa mutkistaa yliluonnollisilla kyvyillä siunattu Mei-oh, jonka käskyttämä Onikage ilmestyy vaikeuttamaan pelaajan elämää aina kun tätä vähiten kuvioihin kaipaisi. Tarinallisilta ansioiltaan ei siis liikuta missään kovin sävähdyttävissä sfääreissä, vaikka omaa egoaan ja ylivertaisuuttaan ähkivät pahikset sekä Ayamen ja Rikimarun huonot one-linerit tarjoavat dialogiosastolla hyvin omanlaistaan viihdettä. Stealth Assassinsin voima piileekin sen ympäristössä ja pienissä yksityiskohdissa, jotka vangitsevat pelaajan vahvasti osaksi sen maailmaa.

Yksi pelin tunnusomaisimmista piirteistä on sen havaintomittari, joka viestii lähettyvillä olevan vaaran määrää. Kierroksellaan saapasteleva vartija on ninjan läsnäolosta tietoinen erilaisilla välimerkkitasoilla: ? tarkoittaa rauhassa sniikkailua, !? jonkin pieleen menemistä ja !! suoraa katsekontaktia, jonka sattuessa on syytä painella karkuun minkä jaloistaan pääsee. Piiloutumalla tai sinkoutumalla pahisten ulottumattomiin on takaa-ajajat mahdollista karistaa kannoiltaan (jopa juoksemalla ympäri kookasta puuta!), mikä onkin usein noin sata kertaa fiksumpi veto kuin alkaa brawlata keskellä sisäpihaa: takaa yllätetty vihollinen kuolee kerrasta, kaksintaistelupartneri taas… no, vähän useammasta. Koska kyseessä on ninjapeli, on sneak attack -aspektia ymmärrettävästi painotettu pelisuunnittelussa niin kenttädesignin kuin apuvälineidenkin osalta, mikä auttaa orientoitumaan hiiviskelyn saloihin. Välipomoja lukuunottamatta kun on lähes aina mahdollista yllättää vastaantulijat, ja matkan yllättävästä vaikeutumisesta saa usein syyttää vain itseään ja omaa huolimattomuuttaan. Hetki, jona paniikinomaisesti suuntaa heittokoukkua kohti katonrajaa viiden vartijan hengittäessä niskassa, tiivistää hyvin käsitteen ”voi perse”, sekä sinetöi henkisen samaistumisen pelaajan ja ruudulla sohivan hahmon välillä.

Kenttäsuunnittelu saa kiitosta yksinkertaisesta monipuolisuudestaan. Visuaalinen maailma säilyy hyvin samankaltaisena, mutta mukana on tarpeeksi vaihtelua tekemään jokaisesta kentästä mielenkiintoisen seikkailun. Luolissa mönkiminen saa kaipaamaan jälleen tavallisia rakennuksia, laajat pihamaat puolestaan mutkittelevia kivikäytäviä, mutta viimeistään lumisateen leijaillessa taivaalta havahtuu arvostamaan pieniä nyanssieroja kenttien välillä. Luonto elää pelaajan ympärillä: sirkat sirittävät, vesipisarat kaikuvat, tuli rätisee ja materiaalit reagoivat askeleisiin. Ääniefektit rytmittävät miellyttävällä tavalla tunnelmanluojista tärkeintä eli musiikkia, joka niinikään sulautuu kenttäkohtaisesti vallitsevaan ilmapiiriin. Ääniraidan pehmeys auttaa tasaamaan jännitystä peittämättä alleen muita tapahtumia, ja vaikka kappaleista yksikään (no, pomomusiikkia lukuunottamatta) ei sellaisenaan välttämättä jää kerrasta mieleen, toimivat ne erinomaisesti omassa kontekstissaan sekä kasvavat vähä vähältä pelaajan mukana tämän upotessa syvemmälle kentän syövereihin.

Muu äänimaailma ansaitsee myös aivan oman mainintansa. Itse ääninäyttely on parhaimmillaankin tahattoman koomista, sillä eri hahmojen engrish-aste vaihtelee reippaasti, ja ensimmäisen kentän ”It looks like you chose the wrong party to crash” -laini nousee lähes yhtä korkealle klassisten möngerrysten sarjassa kuin Flame Sniper -Sailormoonkappaleen alun ”Are you the one… everyone is talking about?”. Välikohtausten ulkopuolelle jäävä ääninäyttely on kuitenkin tönkköydessään korvaamaton elementti: Tenchu ei olisi Tenchu ilman vartijoittensa älähdyksiä, lukuisia WHAT, WHAT, WHAT -huutoja tai uhkaavasti sihahdettuja WHERE ARE YOU? I FIND YOU!:ita. Reaktioista vastuussa ollut taho puristaa juuri tarvittavan määrän katkeruutta järkyttyneeseen YOU!-murinaan havaitessaan pelaajan suoraan edessään, mutta voiton vie silti ehdottomasti rauhassa illan meno tutkailevan vartijan toteamus, ”Nice night!”, joka aiheuttaa kerta toisensa jälkeen hallitsemattomia sympatia-aaltoja. Osoittamalla ettei peli ota itseään ihan turhan vakavasti, voi kaikki edellämainitut laskea tunnelmanluojiin, sillä lopputulos on samanaikaisesti aidosti jännittävä että silti rento. Samaan kastiin istuvat myös teatraaliset kuolonkorinat, ja etenkin Ayamen sydämellinen BLÄRGH teräaseen tielle eksyessä lämmittää sydäntä.

Pieniä yksityiskohtia ei voikaan liikaa painottaa. Veri lentää aina kaaressa, toisinaan kuin painepumpun avittamana. AI:ta on usein enemmän kuin ilo seurata, vartijoiden nukahdellessa vuoroonsa tai tepastellessa aivottomasti pelaajan heille nakkaaman myrkkyriisin perässä. Millainen ruudinkeksijä ylipäätään syö maastaan löytämiä onigirejä?! Myöhemmin vastaantulevat, omituiset tulta hönkivät sekasikiöt eivät ainoastaan mölise kuin pahimpien kuumehoureittesi pikkumöröt, mutta intoutuvat vapaa-ajallaan tanssimaan velmusti. Jo mainittu Onikage tuo myös alati hymyn huulille, sillä tosi_taistelijan tapaan hän ei pysy hetkeäkään aloillaan; tämän elehtiminen tosin muistuttaa enemmän yhden miehen tanhua. Parhaat hetket voivat siis olla tahattomia, joskin funya saa revittyä myös Tomb Raider II:n tapaan pelleilemällä pelin itsensä sisällä: anka ei aikanaan tajunnut debug moodin olemassaoloa, mutta muistaa varmasti tarkastaa sen potentiaaliset ilot tulevaisuudessa. Tenchu: Stealth Assassins onkin paljolti tätä pähkinänkuoressa: tahatonta ja tarkoituksellista huumoria, löytämisen riemua sekä tunnelmallisia hetkiä.

Tanssi, Onikage, tanssi!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: