h1

The Simpsons: Bart vs the World

26 tammikuun, 2011

The Simpsons: Bart vs the World (NES)
Wiki

Lyhyesti: Passi, hammasharja ja kirsikkapommit… hei mistä lähtien Egyptin faaraoilla on ollut tapana heilua lentävillä matoilla?

Kaikista mahdollisista Simpsonit-aiheisista peleistä Bart vs The World on ankalle se läheisin. Itse asiassa se taitaa myös olla ainut, sillä huolimatta eri alustoille spämmätyistä lisenssipeleistä ei muihin ole niiden kultakautena tullut tartuttua. Jopa legendaarinen Bart vs Space Mutants on jäänyt vasta emulaattoriajan kokeiluihin, joten maailmanympäriseikkailulla on erityinen asema ankalle nostalgian puolella. Aika ei silti ole kullannut muistoja, joita uusintakokeilut ovat onnistuneet vain vahvistamaan: Bart vs the Worldin pelaaminen on yhtä addiktoivan itsetuhoista kuin aurinkoisen kesälomapäivän käyttäminen tuijottamalla VHS:ltä uudelleen ja uudelleen Simpsonien X-Files -jaksoa. Mielenterveys järkkyy ja häiriintyneet Mr Burnsit pomppivat ruudulla, mutta silti touhussa on jotain kieron vangitsevaa. Mikä Bartin maailmanympärysmatkasta on siis tehnyt niin mieleenpainuvan?

Vastaus kysymykseen tulee refleksinomaisesti lähes kelle tahansa peliä (tai Bart vs the Space Mutantsia) pelanneelle: ohjaus. Ei sillä, etteikö NES-pelien joukosta löytyisi sadoittain kyyneleen silmäkulmaan tuovia esimerkkejä täysin älyvapaasta ohjelmoinnista, mutta Bart vs the World onnistuu tasapainoilemaan sillä nerouden ja hulluuden rajamaastoon jäävällä alueella, joka toisaalta ajaa raivon partaalle epäreiluudellaan, toisaalta pakottaa syyttämään vain itseään. Tärkein osatekijä tässä liittyy siihen, kuinka devit aikanaan päättivät repäistä ja laittaa sekä juoksun että hypyn saman napin alle. Aivan oikein! Juoksuhypyt ovat käytännössä mahdottomia ja liikkeiden välillä shiftaaminen vaatii jännittäviä ajoitustemppuja, jotka tulevat tarpeeseen viimeistään pelaajan suorittaessa epäinhimillisiä taidonnäytteitä navigoidessaan halki pohjattomien kuilujen, vesimassojen ja pyhän kadotuksen. Ohjattavuuden spastisuutta nostaa sen hämmästyttävä kyky tehdä jokaisesta kentästä yhtä isoa jääkenttää, sillä Bartin kitka on käytännössä olematon. Lisää yhtälöön continueiden loistaminen täydellisellä poissaolollaan, ja lopputuloksena on peli jonka pitäisi herättää jälkikäteen huomattavasti raivokkaampia tunne-elämyksiä kuin se todellisuudessa tekee.

Bart vs the World ei nimittäin nosta pintaan vain tuskaa ja eksistentiaalista ahdistusta, vaan siihen liittyy myös paljon hauskoja muistoja. Kehyksenä pelille on juoni, jossa Bart perheineen voittaa Krusty-pellen piirustuskilpailussa maailmanympärimatkan. Tämä osoittautuu Mr Burnsin junailemaksi, vapaamuuraritkin haastavaksi salaliitoksi, jonka tavoitteena on hankkiutua Simpsoneista eroon miljonäärin sukulaisten avustuksella. Jos Simpsonit-pelejä jostain voi siis kiittää, on se tavanomaisten ”tyttöystäväni kidnapattiin, must beat up bad guy to get pesää pelastaa päivä” -asetelmien heivaamisesta hanuriin; jopa alun piirustuskilpailu on toteutettu sarjalle tyypillisellä kieli poskessa -asenteella. Suoraviivaiseksi tasohyppelyksi se sisältää myös kiitettävästi vaihtelua: teeman mukaisesti Bart matkaa niin Kiinaan, Pohjoisnavalle, Egyptiin kuin Hollywoodiinkin. Jokainen taso koostuu kahdesta kentästä ja loppupomosta, sekä muutamasta lisäelämien hankintaan tarkoitetusta minipelistä. Kuten arvata saattaa, hädin tuskin kouluikäiselle ankalle juuri minipelit toivat suurta riemua ja iloa hysteerisen luisteluhyppelyn aiheuttaman adrenaliiniräjähtelyn keskellä.

Eri tasojen minipelit poikkeavat hieman toisistaan: Kiinassa päästään esimerkiksi nauttimaan muistipelistä, triviasta että palapelistä. Jopa Layton-sarja on tajunnut siirtelypalapelien olevan lähinnä vihtahousun trollausta ja jättänyt ne sikseen, Bart vs the Worldista niitä taas löytää jopa kaksin kappalein. Koska palkinnoksi saatavat Krustypäät eivät ole sen iän ja terveyden arvoisia mitä moniosaisia palapelejä kasatessa todennäköisestä tärvää, puzzlet tulee lähes aina skipattua, mutta muistipeli ja Simpsons-tietoja tenttaava monivalintatehtävä puolestaan ovat porautuneet mieleen miellyttävimpinä tuttavuuksina. Tuttujen hahmojen naamojen kääntelystä on jäänyt vahvasti muistiin erityisesti kerta, jona anka imuroi kitaansa mandariineja ja tahmasi ohjainta hedelmämehulla; toisinaan kyseisiä hedelmiä mutustellessa saatan edelleen havahtua ajattelemaan pientä television ruutua sekä sillä pyöriviä Milhouse-kortteja. Pohjoisnavan iglupeli mittasi silmän reaktiokykyä ja yksikätinen rosvo refleksejä, mutta esimerkiksi Hollywood-tason minipelejä tuli nuoremmalla iällä tuskin kokeiltua – näille tasoille kun ei continueiden puutteessa välttämättä edes yltänyt. D’oh!

Myöhemmän iän pelikerrat ovat toki laajentaneet kokonaisvaltaista mielipidettä Bart vs the Worldista. Päämäärätön driftaus on heti seesteisempää savestaten kanssa, ja jopa pelin yritystä uudelleenpeluuarvon ujuttamisesta eloonjäämiskamppailun sivuun osaa arvostaa aivan uudella tavalla. Matkan varrelle kun on piilotettu lukuisia Krusty-aiheisia esineitä, jotka löytämällä saa unlockattua interaktiivisen bonuksen, Mr Burnsia ja Smithersiä piirakoilla pommittavan loppuruudun. Osa aarteista on kätketty niin mielikuvituksellisiin paikkoihin, ettei niiden etsiminen ilman avitusta ole kuin masokistien puuhaa; peli tosin tuntuu tiedostavan tämän ripotellessaan sinne tänne väliaikaisen lentokyvyn tai vahingoittumattomuuden suovia Bartmanin sekä Jebediah Springfieldin päitä. Suurin osa vihollisista ottaa kyllä lukua yhdestä kirsikkapommista, mutta kukaan täysjärkinen ei tosissaan jää lahtaamaan jokaista päälle rynnistävää elukkaa tai kiinalaista merirosvoa. Ammuksista ei kuitenkaan usein ole pulaa, ja jopa pomotaisteluissa taivaasta saattaa maagisesti tipahtaa pommipussi tai kaksi varaston tyhjentyessä. Kätevää kuin mikä.

Viime kädessä on vaikea sanoa, kuinka hyvä tai huono Bart vs the World aikanaan oli. Nykyisellään se houkuttelee lähinnä kaikella ylimääräisellä sälällään, sillä jo Pohjoisnavan rasittavat luolahyppelyt kertovat paljon tulevasta tuskasta. Anka ei silti voi olla suhtautumatta peliin myötätuntoisella lämmöllä. Vaikka ohjaus on niin arsesta kuin olla voi ilman totaalista rimanalitusta, eikä grafiikassakaan ole erityistä hurraamista (musiikista puhumattakaan – tämän jälkeen et välttämättä halua kuulla Simpsonien tunnaria enää ikinä), on sisältöön silti panostettu lisenssipeliksi yllättävän monipuolisesti. Kokonaisuutena se on siis kokeilemisen arvoinen, sekä kaikessa potentiaalisessa turhauttavuudessaan hauska. Mitä sitä paitsi voi sanoa pelistä, jonka kiinalainen Burns-vastine on nimetty Fu Manchu Burnsiksi – kyllä nyt klassisten aasialais-amerikkalaisten Hollywood-stereotypioiden highlightit vilkkuvat villisti, miksen tajunnut kirjoittaa tästä loppuesseetäni kyseisellä kurssilla David Wong Louien sijaan? Ja mikä tärkeämpää, miksi Burns on sukua lumimiehelle, miksi Otosta saa yksikätisessä rosvossa eniten Krustypäitä ja miksi Marge hengaa jäätikön sisällä? Bart vs the World herättää paljon kysymyksiä, ja todistaa jälleen kuinka kaikki liittyy lopulta kaikkeen. Eeexcellent.

2 kommenttia

  1. O-oliko pelissä tuollainen juonikin? D: I never knew! Oikean käden peukalo kyllä muisti pelanneensa tätä ja alkoi kummasti kihelmöidä, kun näin nuo ruutukuvat, auts. 😀 Ihania nämä blogisi nostalgiamerkinnät. Keep up the good work!


    • Kummasti tulee aina alkukantaisia tunnereaktioita vanhoihin pelikokemksiin… Ja kiitos! Avauduttavaa kyllä riittää jatkossakin, niin suurta osaa lapsuudesta ovat video- ja tietokonepelit dominoineet. Onneksi kohtalotovereita löytyy monia!



Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: