h1

Hugo 2: Whodunit?

23 marraskuun, 2010

Hugo 2: Whodunit
Dosgamesarchive

Lyhyesti: Ei ”Kuka sen teki?” vaan ”Mitä persettä täällä tapahtuu?”

Päällepäin Hugo 2: Whodunit istuisi varmasti hyvin nostalgiaosioon luonnollisena jatkumona Sierran seikkailupeleille, vaikka kinkkisen vaikeustasonsa vuoksi peli jäi aikanaan auttamatta kesken. Eräänä päivänä jumalainen väliintulo ujutti sen ankan mieleen jälleen vuosien hiljaisuuden jälkeen, ja puhtaasta mielenkiinnosta houkutteli tietysti siltä istumalta kurvaamaan YouTubeen tarkistamaan, oliko yksikään tarpeeksi elämäänsä kyllästynyt henkilö kyseistä peliä loppuun asti kyhnyttänyt. Ja voilà! Pian pomppi ensimmäinen listalta löytynyt walkthrough ruudulla ja muistot täyttivät pienen ankan mielen infernaalisen pimputipomputi-alkumusiikin kajahtaessa kuulokkeista. Mitä pidemmälle videoita kuitenkin tuijotti, sitä selkeämmäksi alkoi käydä, että kyseessä oli vähemmän nostalgian siivittämä seikkailupeli ja enemmän––MIKSI TÄTÄ PELIÄ ON MAHDOTON LÄPÄISTÄ MIKSI TUOLLA ON DALEK MIKÄ ON TÄMÄ–– niin kummallinen tekele, että Kuriositeetti on ainut oikea paikka Hugo 2:lle.

Mutta ei mennä asioiden edelle; Hugo 2 on suoraa jatkoa yhden miehen ihmestudion, David Grayn GDA:n, ensimmäiselle pelille, Hugo’s House of Horrorsille. Vaikka harva lienee pelannut Hugo-sarjan viimeisimpiä osia (Nitemare 3-D? Mitä?) tai ylipäätään ajattelee kyseisiä pelejä isohampaisen peikon sijaan niiden nimen kuullessaan, jostain jännästä syystä kyseiset seikkailupelit onnistuivat silti leviämään 90-luvulla sharewarena kylmään pohjolaan asti – huolimatta siitä, miten köpöisistä peleistä käytännössä on kyse niin ohjelmoinnin, grafiikan kuin juonensakin puolesta. Vaikka Hugo 2 nostaa panoksia ensimmäiseen osaan verrattuna, on vertaus jossain määrin sama kuin ”toinen kausi Big Brotheria oli parempi kuin eka”, eli kovin suurin odotuksin ei tämän seikkailupelin pariin kannata itseään kammeta. Hugon pelastavaksi tekijäksi on kuitenkin usein nimetty sen huumori, ja kuka voisikaan vastustaa huumorintäytteisiä seikkailupelejä? Kuka olisi niin pinnallinen, että antaisi keskinkertaisen grafiikan viedä huomion hauskalta dialogilta ja nokkelilta sutkautuksilta? Huonotkin puzzlet antaa anteeksi, jos sisällöllä on jotain omaleimaista annettavaa. Omaleimaisuutta Hugo 2:lla onkin kieltämättä tarjota, mutta ei välttämättä aivan siinä mielessä kuin toivoisi.

Kuten todettua, Whodunit on monella tapaa edistyksellinen edeltäjäänsä verrattuna. Tällä kertaa mukana on nimittäin oikea juoni! Hugo tyttöystävineen matkustaa Englannin maaseudulle sukuloimaan, mutta rentouttava loma saa äkillisen päätöksen kun Hugon mielitietty Penelope todistaa avaimenreiästä karmaisevan MURRRHAN. Penelope saakin kunnian olla pelin virallinen sankari, sillä Hugo itse katoaa jo ensimmäisillä minuuteilla kätevästi kirjahyllyn taakse lähes koko pelin loppuajaksi. Murhaaja on tietysti saatava kiinni, joten Penelope mystisesti väriä vaihtavassa mekossaan pakenee kartanosta saadakseen yhteyden viranomaisiin, tosin vain päätyäkseen harhailemaan raikkaassa ulkoilmassa ennaltamääräämättömäksi ikuisuudeksi. Juoni on siis suoraviivainen, mutta sen toteuttaminen taas kaikkea muuta: talosta ulostautuminen on vielä yksinkertaista, mutta siitä eteenpäin kaikki alkaa levitä käsiin. Pelialue on oikeastaan aika suppea, mutta päämäärätön hortoilu edes jonkinlaisen etenemisen toivossa saa sen vaikuttamaan loputtomalta autiomaalta; pelaaja noukkii mukaansa seikkailupelitradition mukaisesti yhtä jos toista tavaraa toivoen niiden auttavan jatkossa, mutta todennäköisesti kuolee joko tylsyyteen tosielämässä tai vihaisiin ampiaisiin virtuaalisesti ennen kuin saa mahdollisuuden niitä hyödyntää.

Koska kovin paljon alkua pidemmälle ei ilman läpipeluuoppaita lapsuudessa pötkitty, jäivät pelin myöhemmät happovaiheet täysin näkemättä. Suurin kompastuskivi matkalla oli epäilemättä seikkailupelien helvetistä kotoisin oleva klisee eli PUUTARHASOKKELO. Hugo 2:n versio on erityisesti sieltä ruskeammasta päästä, sillä se jatkuu loputtomiin ilman minkäänlaisia vinkkejä oikeasta suunnasta tai edes siitä, mitä sokkelosta ylipäätään on tarkoitus noutaa. Jos sattumalta jaksaa nuohota Penelopella jokaisen nurkan ja löytää elintärkeät kolme esinettä, on luvassa lisää haasteita, suurin osa niistä täysin älyvapaita. Yksi omista suosikeistani on silta maailman pienimmän joen yli, joka kaikessa pikselöityneessä kaarevuudessaan on jo itsessään koettelemus, ja mikäli Penelope koskee edes varpaallaan veteen, kastelee hän kantamansa tulitikut. Tekstilaatikko ilmoittaa tapahtuneesta, muttei turhaan paljasta juuri tärvättyä mahdollisuutta pelin läpäisyyn, tikkuja kun tarvitaan tuonnenpana; olisihan aivan liian loogista esimerkiksi pudottaa tikut kokonaisuudessaan veteen, ja vihjata näin pelaajalle tämän tehneen peruuttamattoman virheen. Nokkela pelaaja tietenkin vetää yhtäkuin-viivat näiden kahden välille heti, mutta suurin osa todennäköisesti painelee menemään kunnes oikean hetken tullen tajuaa tuhlanneensa aikaansa turhan takia. Dead-end -tilanteet eivät ole harvinaisia vanhoissa seikkailupeleissä, mutta harva jättää pelaajan loputtomasti hortoilemaan niin häpeilemättömästi kuin Hugo 2. Esineisiin liittyvän pelleilyn lisäksi peli on nimittäin mieltynyt tekstiparseripelien v*ttumaisimpaan keksintöön, eli reaktiokykyä testaaviin puzzleihin, joiden olemassaolosta pelaajalla ei parhaimmassa tapauksessa ole pienintäkään hajua. Aivan Whodunitin loppupuolella esimerkiksi on ns. trigger-puzzle, jossa vain erään hahmon kirjeen lukemalla toinen hahmo ilmestyy toisaalle, ja tämän kirjeen lukemiseen on varattu noin viisi sekuntia aikaa.

Kaikki nämä piirteet luovat peliin aivan omanlaisensa Mitä Helvettiä -tunnelman, joka muuttuu turhauttavasta absurdiksi jossain siinä kohtaa kun juonikin alkaa hiihdellä aivan omia latujaan. Penelope törmää ruohomättäällä ensimmäisessä pelissä Hugolta omituisia kysymyksiä tentanneeseen, sienen päällä istuvaan velhoon, joka ei ole ainoa epämääräisen you gonna get raped -henkisesti häntä kohtaan käyttäytyvä hahmo (aiemmin lähentelevästä, läskistä puutarhurista pitää päästä eroon hönkäilemällä tätä kohti valkosipulihengitystä). Penelope kuitenkin ihan oma-aloitteisesti kalauttaa äijää päähän ja painelee mäkeen, joten kohtaus on melkein järkeenkäypä kaikille, jotka eivät ukkoa tunne. Luvassa on tämän jälkeen mm. banaaneilla käyvä lampun henki, mutta koko pelin suurin Yllätysmomentti koetaan Penelopen löytäessä tavallisen punaisen puhelinkopin soittaakseen poliisille. Numeroita hakkaamalla neito nimittäin teleporttautuu toiselle planeetalle, ja heti TARDISista ulos astuttuaan joutuu ensi töikseen ampumaan päälle rynnistävän dalekin. Okei! Jotta meno kävisi tarpeeksi sekavaksi, vaihtaa Penelope itsensä Dr. Whon kanssa muutaman sanan ennen kuin vastaanottaa tältä kovasti sonic screwdriveria muistuttavan vempeleen, jolla myöhemmin tiirikoidaan auki Hugon sukulaisten kassakaappi. Okei x2!

Jos täysin puskasta tulleet populaarikulttuurikameot yhdistettynä mielivaltaisiin puzzleihin eivät vielä täytä wtf-quotaa, Hugo 2:n lopetus viimeistään nostaa lipun salkoon – korottamalla panoksia asteikosta pahimmalla eli totaalisella urpoudella. Oletetaan että jokin urhea, urhea sielu on selvinnyt pelin loppuun asti, välttänyt niin tappaja-ampiaiset kuin myrkkykäärmeet, dynamiittiräjähdykset ja raivotautiset koirat, läpäissyt kirjetestin sekä löytänyt tiensä loppuhuipennukseen, jossa kaikki kartanon hahmot on kerätty yhteen kuullakseen Penelopen paljastaman murhaajan identiteetin. Poliisi esittää viimeisen, ratkaisevan kysymyksensä: ”Kuka murhasi isosedän?” johon Penelope vastaa: ”Ei kukaan!” Jos pelaajana on näin pitkälle onnistunut pelin sisäistä logiikkaa (sikäli kun sitä ylipäätään on) järkeistämään, saattaa helposti intoutua odottamaan jotain nokkelaa selitystä sille, mikä avaruusolento, godzilla tai setä Gabe vanhusparan oikein liiskasi. Vastaus? ”Oh u, mehän vain harjoittelimme näytelmää! Penelope-parka kurkisti avaimenreiästä sillä samaisella hetkellä, kun menossa oli intensiivinen murhakohtaus! Ah ha ha ha ha ha THE END” Dippadiididiidididiidi

Ehkä Whodunitin tuskaa ei voi tuntea kuin ikuisuuden sen parissa ilman Gamefaqsia viettänyt, ehkä sen tehokkuuteen tarvitaan sellainen yllätysmomentti, joka syntyy kun ei etukäteen tiedä ylläolevista käänteistä. Goshzillan läpivalaisu aiheesta on toisaalta toiseksi paras optio aiheen suhteen, ja summaa omaa selitystäni paremmin ne syyt, miksi Hugo 2 on kaikesta huolimatta ehkä sittenkin kokeilemisen arvoinen kaikessa älyttömyydessään. Ja jos tämä Hugo ei onnistu vakuuttamaan edes senkään vertaa, ehkä tämä Hugo pystyy!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: