h1

Tiny Toon Adventures

22 lokakuun, 2010

Tiny Toon Adventures (NES)
Wiki

Lyhyesti: EI, ELMIRA, ÄLÄ KOSKE MINUUN HULLU NAINEN

Ne, jotka missasivat aikanaan Tiny Toonsin tulemisen 1993-1996, saattavat silti muistaa sarjan sen uusinnoista vuodelta 2006. Anka lukeutuu niihin, jotka tapittivat piirrettyä syvän hartauden vallassa yhdeksänkymmentäluvulla, seuranaan Harlekiini-klubi, Super-Essi Essi Wuorela sekä Fröbelin Palikat – ja oli muuten aika hemmetin kateellinen niille studiossa pyöriville pennuille, jotka saivat painia lähes aidon kokoisten Veli ja Viivi Vemmelsääri -pehmolelujen yli viikosta toiseen. Anka opetteli piirtämään pörröisiä poskitupsuja, symppasi Topi Sorsaa ja tarttui tietenkin sarjasta tehtyyn videopeliin heti tilaisuuden koittaessa. Täysin yhdentekevänä nippelitietona lisättäköön, että tämä ensikosketus tapahtui muuten samalla luokalla olleen kaverin USA-importversion kautta, joten Tiny Toonsin voi sanoa olevan myös ensikosketus aluekoodien ihmeelliseen maailmaan. Iskikö videopeli silti piirretyn lailla, ja millaisia tuntemuksia sen pelaaminen herättää nyt?

Montana Max on kidnapannut Viivi Vemmelsäären ilmeisesti pelkkää tylsyyttään, ja Veli Vemmelsäären tovereineen täytyy lähteä tyttöä ripeästi kotiuttamaan. Luvassa on siis kenttää kentän jälkeen täynnä pahuuden kätyreitä, joiden elämän ainoa sisältö koostuu yrityksistä estää pelastusretki. Näin moniulotteiseen juoneen ette olekaan aiemmin törmänneet! Ennen kuin seikkailu voi alkaa, joka tason alussa Velin täytyy vielä valita itselleen apuri kolmesta kandidaatista, Topi Sorsasta, Verneri-kissasta ja sekopäisestä Hiskistä, joista jokaiselle on siunaantunut erityiskyky. Strategisesti sijoitettujen taikapallojen avulla Veli voi kesken kenttää muuntautua ystäväkseen, ja silloin tällöin näiden yksilöllisistä taidoista voi olla yllättävää hyötyä: Topi osaa lentää lyhyitä matkoja, Verneri kiivetä pystysuoria pintoja, Hiski puolestaan rikkoa seiniä. Koska kohtalon koura voi yllättää joka ilmansuunnasta, lukuisat kuolemat opettavat usein kantapään kautta minkä lärvin valitseminen voi auttaa elämässä eteenpäin, mutta päätöksen voi toki tehdä myös täysin pärstäkertoimen perusteella. Veivin heitämiseen saa joka tapauksessa varautua.

Ala-asteikäisenä ensimmäinen kenttä tuli hyvin tutuksi. Porkkanoiden keräily ja omituisten purppurahiirien välttely oli alkusoittoa pahemmille traumoille, joista olisi varmaan pitänyt saada jotain osviittaa puntteja heittelevien muskelikoirien muodossa (rojua viskovat viholliset herättävät aina ahdistusta, syytän tästä SMB3:sta ja vasara-koopia). Kentästä toiseen ei nimittäin siirryttykään niin helposti: sinne tänne on ripoteltu kuin pahimmista painajaisista kotoisin olevia Elmira-yllätyksiä, eli välitasoja, joissa tuota hysteeristä eläinrääkkääjää täytyy pakoilla kunnes pakoreitti ilmestyy näköpiiriin. Vaikka todellisuudessa Elmiran paniikkikeskus vaikeutuu todella vasta myöhemmillä tasoilla, herätti ajatus niskassa huohottavasta tytöstä alkukantaista epätoivoa vielä vanhemmallakin iällä. Elmiran lisäksi pientä pelaajaa piinasivat tietenkin aina yhtä ihanat välipomot, joiden vaikeustaso vaihteli omituisesti perushelpoista äärimmäiseen hampaidenkiristelyyn (ja tulevaisuudessa save staten häikäilemättömään hyväksikäyttöön oikeudenmukaisuuden nimissä). Harva niistä on kuitenkaan pahemmin onnistunut jäämään mieleen, ehkä siksi että rakas Elmira ja tämän alati vaihtuvat koitokset hermostuttivat enemmän kuin ’oikeat’ pahikset.

Koko pelin vitsikkäin piirre jäi tietenkin pieneltä ja viattomalta mieleltä täysin huomaamatta: suunnitteluvaiheessa Konamin kavereilla on tainnut tulla enemmän lojuttua pachinkosaleissa kuin ideointipöydän ääressä, sillä vaikuttaa siltä kuin joku olisi paremman puutteessa kaivanut esiin SMB3:n ja todennut ”mitäs jos tehtäis tällai?” Yhtäläisyyksien bongaaminen onkin hauskaa puuhaa, sillä vaikka pilvet eivät olekaan pusikoita ja pusikot pilviä, ei tarvitse kovin montaa tasoa pelata kunnes kenttäsuunnittelu saa raapimaan päätä aavikoillaan ja veemäisillä vesikentillään. Jo statuslaatikko on uudelleen järjesteltynä lähes identtinen ominaisuuksiltaan (käyttääkö kukaan oikeasti sitä powermittaria mihinkään? Mitä se siellä edes tekee?), mutta onneksi mukana on myös tarpeeksi omaa jotta jatkuvan vertailun unohtaa pidemmän päälle. Pelattavuus lipsuu tyypillisestä jähmeästä NES-tasohyppelystä sitä toista ääripäätä, mutta vaikka kohti lentävien esineiden pakoilu on pahimmillaan aika kitkatonta pomppimista, ihan Bart vs the World -tyylisiin pituushyppyihin ei onneksi ylletä. Tarpeeksi pakokauhua oli toki kehissä aina, kun tahmaräpyläinen pikku-anka yritti henkensä edessä selvitä viimeiselle ovelle vihollisparven keskeltä (ja se puukenttä voi saatanan saatana).

Kiitosta Tiny Toon Adventures saa nykyisellään kestostaan, sillä kuudesta kentästä jokainen koostuu noin kolmesta eri tasosta ennen kuin päästään ottamaan matsia itsensä Montana Maxin kanssa. Vaikeustaso on usein armoton, muttei täysin epäreilu, sillä kontrollien sijasta kuolemaksi koituvat usein erilaiset projektiilit tai pudotus tuntemattomaan. Hittejä voi ottaa vain yhden (kaksi, jos matkan varrelta löytyy lisäsydän), joten kämmimisen varaa ei pahemmin ole, mutta onneksi suurin osa vihollisista tippuu niin ikään päälle pomppaamalla. Apureiden erikoiskyvyistä sietää ottaa irti kaiken minkä suinkin voi, sillä Topin pienet siivet tai Vernerin seinäluisu voivat parhaimmillaan pelastaa kiperimmän tilanteen. Kovin monipuoliseksi meno ei näidenkään kykyjen avulla muutu, mutta perusvahvaa tasoloikkaa etsivä olisi aikanaan voinut löytää paljon huonompiakin pelejä hyllyynsä. Onhan se porkkanoiden keräämisestä lähtevä ääni sitä paitsi omalla tavallaan tosi tarttuva. Klik klik. Klik!

Vaikka maisemat vilisevät niin tuttuja kuin tuntemattomiakin naamoja, pienimuotoisen pettymyksen herätti silti nuorempana se kuinka sarjasta irrallista putkijuoksua peli oikeastaan oli. Lempparihahmoja olisi halunnut nähdä enemmänkin; Viivin cameo rajoittuu parin sekunnin esiintymiseen alkuintrossa ja lopussa, Siiri tavataan vain hahmonvalintaruudussa ja Helperin osaksi on jäänyt palkita pelaajaa lisäelämillä porkkanoita vastaan, puhumattakaan siitä miten monilla tavoin piirrossarjan värikästä ja sekopäistä ilmettä olisi voinut hyödyntää kenttäsuunnittelussa pelkän Marioklooneilun sijaan. Myöhemmissä NESin Tiny Toons -peleissä tätä puutetta onkin pyritty korvaamaan, ja sellaisinaan ne tavoittavatkin varmasti paremmin sarjan todellisen hengen. Sittemmin Tiny Toon Adventures onkin poikinut lukuisia nimikkeitä monille eri konsoleille, joten kokeilukappaleista ei ainakaan luulisi olevan pulaa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: