h1

Halo: Reach

11 lokakuun, 2010

Halo: Reach (xbox360)
Wiki

Lyhyesti: Bungien jäähyväiset ovat ankan tervetulokutsu, ja tulevaisuudessa räiskii taas yksi spartalainen enemmän.

Halon viimeinen tuleminen Bungien hyppysissä herättänee tuntemuksia jokaisessa pitkän linjan Halo-fanipojassa, joihin anka ei kuitenkaan ole tätä aiemmin lukeutunut siitä simppelistä syystä, ettei Haloja ole tullut juuri pelattua ODST:in DM:ää lukuunottamatta. Pullat väärään kurkkuun ja maidot sieraimeen, mutta karu tosiasia on että ankalta on yksinkertaisesti kestänyt tähän asti paneutua kunnolla Halon maailmaan, vaikka FPS genrenä onkin yksi niitä koukuttavimpia, sekä Halo tuoteperheineen sen suurimpia lempilapsia. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sanoi anka kun alekorista donitseja kaivoi, joten miten avautui tälle tulokkaalle Halon paljon hehkutettu maailma sen ’viimeisen’ osan myötä? Vieläkö sarjasta irtoaa imua uudelle avaruussotilaalle? Kuinka kaatuu mahtava Reach? Ja miksi helvetissä lennän jetpackilla aina päin seinää?

Lähtöasetelmaltaan Halo: Reach ei ole tarinoiden positiivisimmasta päästä. Aiempia pelejä edeltävä Reach kertoo kaikessa lyhykäisyydessään tarinan siitä, kuinka Covenantin tunkeilevat avaruushipit saapuvat nujertamaan yhtä viimeisimmistä ihmiskunnan siirtokunnista, siinä myös onnistuen. Pelaaja omaksuu Noble 6 -eliittijoukkoon kuuluvan, nimettömäksi jäävän supersotilaan roolin, jonka toimeksianto tuntuu luisuvan yhä enemmissä määrin päin persettä, kun yksinkertaisen oloinen missio kapinallisten muiluttamiseksi paljastaakin Covenantin olevan sotajalalla. Pian on selvää, ettei turhalla toiveikkuudella ole sijaa mission suorittamisen kanssa – dialogi kiteyttää tämän keskivaiheilla hyvin, ryhmän jäsenten keskustellessa mahdollisesta häviöstä sanankääntein ”I know we are losing, but I want to know if we have already lost”. Jengi vähenee ja pidot paranevat, kunnes pelaaja havahtuu sisäistämään jo alusta lähtien tiedostamansa tosiasian: voitto taistelussa ei tule voittamaan sotaa – vielä. Pelaaminen itsessään ei kuitenkaan tunnu hetkeäkään toivottomalta tai merkityksettömältä, sillä epätoivossa itsessään on jotain hyvin juhlallista ja kiehtovaa.

Juonellisesti Reachin valikoituminen kunnon ensikosketukseksi sarjaan voi olla sekä hyvä että huono asia. Sitä voi ajatella prologina myöhemmille tapahtumille, jolloin etukäteisperehtyminen ei ole välttämätöntä toiminnan ymmärtämiseksi. Saa tosin olla aika kuuromykkäsokea hypätäkseen pelin pariin tietämättä mihin suuntaan juna on vääjäämättä matkalla, niin antaumuksella Reachia ennen sen julkaisua markkinoitiin: lopun alkua ei voisi alleviivata tämän tarkemmin edes mainoksilla, joissa pikkulapsen ilmapallo karkaa pahaenteisesti taivaalle… eikun. Tämä on toisaalta myös ensikosketuksen huono puoli: ilman investoitumista aiempien osien tarinaan menettää matka kohti tuhoa auttamatta tehoaan, eikä lohduttomuuden tunne (tai myöhempiin tapahtumiin viittaavat pienet päännyökäytykset) herätä yhtä katkeransuloista fiilistä kuin voisi olettaa. Tunnelma on tietenkin Haloissa aina ollut vähintään yhtä tärkeä elementti kuin pelattavuus, joten ummikollekin jää silti tarpeeksi materiaalia tassuun eli menetys on lähinnä pintapuolinen. Reissu helvettiin ja takaisin vangitsee, vaikkei omasta repusta löytyisikään etukäteen motivaatiota välittää Reachin ja sen asukkien kohtalosta.

Konsoli-FPS:t ovat vielä viime aikoihinkin asti olleet ankalle toissijainen pelimuoto, mutta turhaan ei Haloa pidetä standardina padiohjaukselle. Pelattavuuden luontevuuteen havahtuu, kun alun haparoinnin jälkeen huomaa tähtäävänsä parin tehtävän jälkeen enemmän ja enemmän maaliin ilman kiroilua, eikä turhasta spreijaamisesta ole tietoakaan. Asiaa helpottaa kontrollien kustomoinnin lisäksi pelin laaja asearsenaali, josta tuntuu löytyvän jos jonkinlaista vekotinta kouraan kuin kouraan. Kun oma sydämen valittu löytyy, tuntee sen selkärangassa: tähtäin hakeutuu kohdalleen kuin itsestään, ja omasta hahmosta tulee kertaheitolla avaruusapinoiden kovin kauhu. Ankalle suurin juhlan aihe on Covenantin aseiden keräily, joista varsinkin Needle Rifle, Concussion Rifle sekä erilaiset kranaatinheittien serkut saavat liipasinsormen syyhyämään herkimmin, muutoin aikaa tulee vietettyä tarkkuuskiväärin parissa. Dual-wieldingiä ei löydy, mutta perinteinen turpaanveto toimii edelleen paremmin kuin hyvin; ah sitä auvoa kun pelkurimaisesti juoksee huonossa hapessa puun taakse piiloon, ja tinttaa perässä jolkottanutta paviaania paniikissa lättyyn. Sata lasissa!!1

Vaikka yksinpelikampanja on lyhyt ja putkijuoksua parhaimmillaan, ei meno äidy onneksi missään vaiheessa tylsäksi. Kartat eivät ehkä loista maailman innovatiivisimmalla kenttäsuunnittelulla, mutta ajavat asiansa sisä- kuin ulkotilojenkin puolesta. Mukaan on myös saatu ujutettua erilaisia osioita, joissa pelaaja pääsee verryttelemään pilotin kykyjään niin ulkoavaruudessa kuin helikopterinkin ohjaamossa. Näistä ensimmäinen toimii kokonaisuutena paremmin kuin jälkimmäinen, sillä pilvenpiirtäjien välissä putruttelu alkaa pidemmän päälle hieman toistaa itseään, mutta yhtä kaikki erilaisilla kulkuvälineillä suhaaminen piristää kummasti hiekan tamppaamista. Maan kamaralla ajoneuvoja löytyy aina jeepeistä tankkeihin sekä ankan henkilökohtaisiin suosikkeihin, Covenantin Ghost-ilma-aluksiin, joilla voi tyylikkäästi driftata itsensä päin maksullisia nai… siis pahaa-aavistamattomia avaruusolentoja. Parhaimmillaan kulkuvälineiden avustuksella voi muokata taistelun kulkua, ja vihollisen apuvälineiden vohkiminen saattaa pelastaa pahaltakin näyttävän tilanteen, mutta sama pätee myös vastapuoleen: eräskin pelisessio sai äkillisen päätöksen, kun vastustaja kävi nyysimässä kuskin kuoltua tankin, jolla hetkeä aiemmin oma puoli oli vielä tehnyt massatuhoa toisten leirissä. Katso mihin parkkeeraat!

Tärkein on kuitenkin vielä mainitsematta. Halon kaltaiset pelit eivät olisi viime kädessä läheskään yhtä turmiollisia vapaa-ajalle ilman moninpeliä, ja varsinkin co-opin riemut ovat rajattomat peruskampanjaa tahkotessa. Co-op mahdollistaa lukemattomia eri tapoja lähestyä yhtä ja samaa tehtävää, tarjoten uudenlaisia näkökulmia jo kertaalleen kahlatuilla alueilla. Pistetilastoissa kilpailu, toisen jeesaaminen, sniikkaaminen, kollektiivinen ramboilu… kaikki on mahdollista, joskin osittain pelaajien tasoon sidottuna. Co-opissa huomaa vaikeustason armottomuuden: heikoimman ehdoilla mennään, sillä Heroicille tai sitä korkeammalle asteelle ei ole asiaa mikäli jompikumpi köröttelee vielä hitaammilla autoilla, mutta Normal ei toisaalta tarjoa välttämättä tarpeeksi haastetta kahden hengen tarpeisiin. Ongelma selviää toki Pelaamalla Paremmin, mutta vaikeustasojen väliin putoaminen on aina hieman turhauttavaa. Tästäkin huolimatta co-op on monella tapaa palkitseva kokemus, ei vähiten niiden hetkien takia jotka jäävät elämään aivottomien källien vuoksi (anka peruuttaa kyytiin pyrkivän apurin päältä jeepillä, velipoika juoksee epähuomiossa jyrkänteeltä, anka ampuu point blankista seinään raketinheittimellä jne)…

Parhaina hetkinään Halo: Reach muistuttaa kaikista niistä syistä, miksi FPS:ien pelaaminen on onnistuneimmillaan mukaansatempaavampaa kuin kiinalaisten taisteluapinoiden kouluttaminen: adrenaliini, pää edellä tuntemattomaan änkeminen, nopeat päätökset, kirosanatulva, hysteerinen nauru sekä se sekunnin sadasosan kestävä henkinen fistbump, kun tovereita niittänyt mölli vihdoin tipahtaa ja pistelaskuri ilmestyy tämän ylle, ovat takuuvarmoja merkkejä palkitsevasta pelikokemuksesta. Se tunne, kun nopeatempoisen pelin keskellä huomaa luottavansa reaktiokykyynsä sekä tiputtaa päälle rynnistäviä apinoita pelkillä headshoteilla, korvaa kaikki ne kerrat, joina sihti löytää lähinnä kaverin selän ja vihollisen energianuija lennättää kolme metriä vaakatasossa taaksepäin koska väärä sormi löysi väärän napin väärään aikaan. Ankalla on vielä paljon koulittavaa konsoli-FPS:än saralla, mutta mikäli muiden Halojen parissa oppiminen on yhtä hauskaa kuin Halo: Reachin, otan tämän haasteen vastaan innolla. Lähitulevaisuudessa heijastelevatkin intensiiviset maratonit sarjan aiempien pelien läpäisemiseksi – co-oppina tietenkin, mikäli mahdollista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: