h1

Rag Doll Kung Fu, Ragdoll Masters & Toribash

5 lokakuun, 2010

Rag Doll Kung Fu, Ragdoll Masters & Toribash (PC)
Wiki

Lyhyesti: Raise your knee, raise your other knee! Raise your foot, raise your other foot! Walk in a circle, do the puppet master!

Tällä kertaa kuriositeetissa on tarjolla kolme peliä yhden hinnalla: Rag Doll Kung Fu, Ragdoll Masters ja Toribash syntyivät hyvin samoihin aikoihin (2005-2006) ympäri Eurooppaa pyrkimyksenään laajentaa räsynukkefysiikkaa kokonaisvaltaisemmaksi pelilliseksi elementiksi. Rinnastuksilta ei voi välttyä, varsinkin kun jokainen peleistä on valjastanut tekniikan nimenomaan luovien taistelujen ja snägärimätkinnän käyttöön, eli näennäisesti pyöritään jopa saman genren sisällä. Samankaltaisista lähtökohdistaan huolimatta RDKF, Ragdoll Masters ja Toribash ovat kuitenkin selkeästi erillisiä tekeleitä ja palvelevat erilaisia tarkoitusperiä –olettaen, että turpaanvetosormea siis kutittaa– joten lienee syytä vilkaista tarkemmin millaisista peleistä oikein on kyse.

Rag Doll Kung Fu
Kun Rag Doll Kung Fu vuonna 2005 ilmestyi ladattavaksi Steamiin, jakoi se mielipiteitä ainakin ankan lähipiirissä: osa oli sitä mieltä, että kyseessä oli siistein peli miesmuistiin, osa taas piti koko konseptia turhana roskana, sisältöä puolestaan ärsyttävänä kepulikonsteiluna. Jälkikäteen on huvittavaa miten vahvoja tunteita RDKF onnistui aikanaan herättämään, sillä se ei ota itseään turhan vakavasti, tuoden mieleen huumorillaan jopa Viewtiful Joen kaltaisen toteutuksen. Käyttikseen tottuminen vie toki aikansa, sillä hiirellä kontrolloidaan pelattavan hahmon raajoja kuin marionettinukkea; kaksiulotteinen kaveri liikkuu sivusuunnassa seinään hakatun egyptiläisen tavoin, tuijottaen silti aina tiukasti suoraan eteensä. Efekti on koominen yhdistettynä nuudelimaiseen liikkumiseen, jonka täydellinen omaksuminen ei käy aivan käden käänteessä, mutta haparointi ja sohiminen tuntuu olevan vähintään yhtä hauskaa matkan varrella matsia otettaessa.

Kolmikon kunnianhimoisimpana Rag Doll Kung Fu kumartaakin nimestään lähtien wuxian suuntaan, mikä näkyy koko pelin yleisilmeessä. Niin kenttä- kuin hahmosuunnittelu ammentaa sekalaisesta itämaisesta kuvastosta, ja pelin kieli poskessa väännetty juoni on kevyttä parodiaa kung fu -leffojen hengessä. Ja mikä olisikaan parempi esikuva ylikorostetun dramaattisille taisteluille, jossa hahmot suoriutuvat mitä mielikuvituksellisimmista ilmalennoista ja potkuista? Rag Doll Kung Fu on korostetun häpeilemättömästi juustoa, ja live actionina kuvatut välivideot kuin yläasteen valinnaisen videokurssin satoa parhaimmillaan. Monessa mielessä RDKF voi tuntua enemmän oikealta peliltä muihin kahteen räsynukkeiloitteluun verrattuna: juonen lisäksi se sisältää lukuisia salaisuuksia, minipelejä sekä moninpelimuotoja, joten tekemistä riittää. Jatko-osa Fists of Plastic julkaistiin viime vuonna PS3:lle, ja voisi olettaa että padiin istutetut erilliset napit lyönneille ja potkuille tekevät pelistä suoraviivaisemman. Pelkän hiiren kanssa alkuperäisen ”siirrä jalkaa, siirrä toista jalkaa” -haparointi voi pelaajasta riippuen olla joko sen taika tai kirous.

Ragdoll Masters
Rag Doll Kung Fu:n jälkeen Ragdoll Masters saattaa ensialkuun hämmentää: mustan taustan päällä pyörivät tikku-ukot saavat Tappajatomaatitkin vaikuttamaan uusimmalta Final Fantasylta, mutta Ragdoll Mastersin pointti ei olekaan sen ulkoasussa (tai sen puutteissa). Sen mitä Ragdoll Masters menettää grafiikassa ja juonessa, korvaa se nimittäin puhtaassa toiminnassa. Peli on alusta loppuun ankaraa mättämistä sanan parhaassa merkityksessä, ja konseptiltaan tarpeeksi yksinkertainen ollakseen positiivisella tavalla yhdentekevä: kenttä kentältä vaikeutuvat vastukset pitäisi niitata pois päiviltä, mitä ronskimmin sen parempi. Raameissa on paljon tilaa lennellä ympäriinsä, kerätä vauhtia ja toteuttaa eriskummallisia hyökkäyskomboja, samalla kun varoo joutumasta itse vastaavien taktiikoiden uhriksi – varsinkin jos vastustaja on reippaasti itseä kookkaampi tai niitä lävähtää kerralla naamalle useampi, AI pistää pystyyn varteenotettavan shown. Sekoita soppaan vielä henkeviä hidastuksia, tarjoile viileänä taivaasta laskeutuvien aurinkolasien kera.

Ragdoll Mastersin koukku on sen simppeliys, joka houkuttelee palaamaan pelin pariin kerta toisensa jälkeen. Mätkintää voi harrastaa pidemmissä erissä tai viiden minuutin spontaaneissa istunnoissa muun touhun ohella, kun haluaa vain nollata aivojaan vaikkapa venäläisen formalismin tankkaamisen sijaan. Koska touhu on niin suoraviivaista, toimii se myös erinomaisena stressin tai aggressioiden lievittäjänä, varsinkin kun fysiikanmallinnus mahdollistaa lukemattomia erilaisia tapoja kohdistaa väkivaltaa pieneen tikku-ukkoon. Lukuisten kombojen rakentaminen on addiktoivaa, sillä omaa suoritustaan haluaa ja täytyykin parantaa pärjätäkseen. Koska kontrollit toteutetaan myös näppiksen avulla, saavat namiskat kyytiä – on kylmä fakta, että näppäimistön telominen on terapeuttisempaa kuin hiirellä sohiminen, alkukantaiset vaistot jne. Ragdoll Mastersia voi siis lähestyä joko alati kovenevana haasteena tai nyrkkeilysäkkinä, ja molemmat valinnat ovat yhtä oikein.

Toribash
Toribash on kolmikosta eniten sekoitus simulaattoria ja peliä, sillä siitä voi repiä tuntikaupalla huumoria ilman että edes oikeasti haastaa vastustajaa. Graafisesti peli on tasonnousu Ragdoll Mastersista, mutta myös Toribash luottaa pelkistettyihin, pyöreäpiirteisiin robottiukkoihin, jotka mahdollistavat yksityiskohtaisen mallinnuksen jäsenten osalta. Käyttis perustuukin eri vartalon osille, joita lukitsemalla, rentouttamalla jne saadaan aikaiseksi erilaisia liikkeitä, joita sitten ketjutetaan peräkkäin hyökkäyksiksi. Liikkeisiin kuluvan ajan kontrollointi on yksi tärkeimmistä piirteistä, sillä käytettävissä olevat freimit ovat rajallisia; kun aika loppuu, toteuttaa hahmo kasatun liikesarjan, ja pelaaja voi vain toivoa saaneensa aikaan jotain oikeasti hyödyllistä. Tavoitteena on kerätä mahdollisimman paljon pisteitä tehokkaista ja monipuolisista hyökkäyksistä, ja useimmiten voittamisen edellytyksenä on vastustajan heivaaminen pelialueen ulkopuolelle kuin painissa ikään.

Toribashista tekee addiktoivan nimenomaan se mahdollisuuksien määrä, minkä eri ruumiinosien ketjuttaminen pelaajalle suo. Kun lopputuloksesta ei saa minkäänlaista previkkaa, ovat kierrokset jännittäviä, ja eri liikkeiden vaatimat komennot joutuu opettelemaan kantapään kautta. Mitä tutummaksi systeemi käy, sitä monipuolisempia ja rujompia iskuja on mahdollista toteuttaa lyhyenkin aikarajan puitteissa, mikä erottaa sunnuntaipelaajat oikeista tappelupukareista. Vaikka pelkän reagoimattoman vastapelurin kanssa voi viettää tunteja omaa tekniikkaansa hioen, ovat kaksintaistelumittelöt parhaimmillaan sellaisia hektisiä ja adrenaliinintäytteisiä mittelöitä, joihin edes kaksi edellistä peliä eivät yllä. Koska toiminta on myös ennaltaharkittujen päätösten tulosta reaaliaikaisen toiminnan sijaan, poikkeaa se myös tarpeeksi toisista houkutellakseen pariinsa aivan omilla ansioillaan. Toribashista löytyykin tätänykyä versio jopa Wii:lle, ja hienompaa partypeliä saa kyllä hakea.

Sääli, ettei tosielämä toimi aivan yhtä lennokkaasti kuin räsynukkefysiikka, mutta toisin voi teeskennellä tietysti vaikkapa Yo Gabba Gabban parissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: