h1

Spotlight: Phoenix Wright, ässän lakimiehen ässät sivuhahmot, osa 2

29 syyskuun, 2010

Spotlight: Phoenix Wright, ässän lakimiehen ässät sivuhahmot, osa 2
Wiki

Lyhyesti: Oikeutta kaikille, komedia koirille

Ei huolta, anka ei ole kuollut, vaan palautunut tavanomaista hitaammin arkirytmiin ja tenttikirjojen pariin kesän jäljiltä. Pidemmittä puheitta siirtykäämme siis Phoenix Wright -sarjan sivuhahmojen toiseen Spotlightiin, jossa syväluodataan Justice For All -peliä ja sen naamoja. Siinä missä moni sarjan ensimmäisen pelin hahmo on vasta hienovaraista alkusoittoa Kiljusen perheenkin varjoonsa jättävälle sekametelisopalle, on kakkososaan ujutettu jo yksi jos toinenkin selkeästi viihteellä väännetty tapaus. Kierroksia lisätään kuin huomaamatta, ja matkan varrella Phoenixin tulee oppia temppu jos toinenkin sivuhahmojensa kanssa pärjäämiseksi. Spoilereita jälleen luvassa.

The Lost Turnabout valkenee pelaajalle eriskummallisesta lähtöasetelmasta, kun muistinsa menettäneen Phoenixin tulee puolustaa oikeudessa reipasta, mutta sitäkin epäonnisempaa poliisinalkua, Maggey Byrdeä. Phoenixin ammattitaito tuntuukin manifestoituvan yliluonnollisena kykynä törmätä tämän tästä maailman huono-onnisimpiin ihmisiin: pelisarjan lainalaisuuksien mukaan mitä hyväntahtoisempi jalle on kyseessä, sitä suuremmalla todennäköisyydellä tätä syytetään murhasta vähintään kerran elämänsä aikana. Jos kyseessä on Maggey, luku vähintään triplaantuu. Energinen ja vilpitön Maggey jää lyhyen ensitapaamisen aikana vielä puolituttavuudeksi, mutta Gumshoen lämmin aaltoilu tätä kohtaan tekee hänestä kertaheitolla tavanomaista sympaattisemman. Tapauksen oikea syyllinen, Richard Wellington, on puolestaan suoraa jatkumoa Redd Whiten kaltaisille persoonallisuuksille, pienemmässä mittakaavassa tietenkin; itseään kaulaliinaan kuristava torttupää varastaa shown kerran jos toisenkin, yrittäessään tehdä tuomariin fiksua ja filmaattista vaikutusta. Vaikka pelin aloittava keissi onkin naamapalmuilua aiheuttava läpihuutotapaus (keltainen baseball-räpylä? kasa banaaneja? mitä hittoa täällä tapahtuu), on Wellingtonin reaktio Phoenixin Steel Samurai -soittoääneen ja siitä seuraavaan paljastumiseen koko touhun arvoista.

Kuten yllä tuli jo huomautettua, hyville ihmisille tapahtuu Ace Attorneyn maailmassa huomattavan paljon ikäviä asioita. Tämän saa jälleen tuta Maya seuraavassa chapterissa, joka ajallisesti sijoittuu ennen edellistä keissiä. Franziskan ja Pearlin ensiesiintyminen tapahtuu dramaattisissa puitteissa, kun Maya on jälleen syytettynä murhasta – oman tätinsä lavastamana. Morgan Fey dominoikin tapausta vahvalla läsnäolollaan, ja on täsmälleen niin sniikki ja epäluotettava kuin hänen ensitapaamisensa ylikorrekti kohteliaisuus antaa ymmärtää; kolmannen pelin paljastukset Feyn naisten sukulaisuussuhteista eivät tule lainkaan yllätyksenä, jos Morganin luonne on vielä vahvasti muistissa. Dee Vasqueziakin tiukempana tätinä ja tyttärelleen Pearlille omistautuneena äitinä Morgan on samanaikaisesti traaginen että oman turmionsa aiheuttava hahmo, joka antaa tarkoituksen pyhittää keinot. Monella tapaa Feyn sisarusten historiasta oppisi mieluusti enemmänkin, jotta Morganin syvällä kytevä viha saisi muutakin pohjaa kuin hierarkian aiheuttaman katkeruuden. Katkeruus on tosin avainsana muidenkin hahmojen kohdalla, sillä jopa tapauksen uhri, tohtori Turner Grey, kääntyy alunperin Mayan puoleen yrittäessään puhdistaa klinikkansa nimeä epäpätevän sairaanhoitajan jäljiltä. Vaikka tarina antaa ymmärtää että Turner työllisti alaisiaan jopa liiallisuuksiin asti, aiheuttaen näin epäsuorasti itse osaltaan hoitovirheen vaatimat kuolemat, on hän kiinnostunut vain tunnustuksesta, joka vapauttaisi hänet kaikesta vastuusta. Greytä on siis vaikea sympata, vaikka hän joutuukin Mayan tavoin salajuonen uhriksi.

Ini/Mimi Miney onkin joukon ristiriitaisin hahmo. Hänen taustatarinansa on jo huomattavasti monimutkaisempi kuin moni aiemmista ”olen pahisu ja tein pahoja juttuja peittääkseni sen että teen pahoja juttuja” -motiiveista, sillä Ini ei ole yksiselitteisen hyvä tai paha. Turner Greyn murhaan hänet ajaa toki paljastumisen uhka, mutta hänen menneisyytensä haamut eivät ole pahansuopuuden aiheuttamia: sairaalassa tapahtunut hoitovirhe oli vahinko, kuten myös hänen sisarensa hengen vaatinut autokolari, ja vaihtaessaan identiteettiä edesmenneen sisarensa kanssa Ini –eli entinen Mimi– haluaa vain jatkaa elämäänsä vailla menneisyyden painolastia, pelkurimaista tai ei. Salajuoneen Morgan Freyn kanssa hänet usuttaa tietenkin myös kostonhimo, mutta ’pahikseksi’ hän päätyy käytännössä epäonnen ja huonojen päätösten suma, mitä erilaiset ~dramaattiset~ flashbackit tuntuvat vain korostavan. Tähän verrattuna Inin julkipersoona onkin kuin toiselta planeetalta: alunperin täysin tyhjäpäältä vaikuttava new age -hörhö on samanaikaisesti rasittava ja viihdyttävä, ja muuntautuminen Mimiksi tapahtuu yhtä sormia napsauttamalla kuin muillakin ’vaarattomasta psykoksi’ -hahmoilla sarjan aikana. Oikeasti Marsin tuolta puolen tuntuu olevan paikallisen parantolan puskahiippari, itseään lääkäriksi tituleeraava Dr. Hotti, jonka pervoilut ovat oikeastaan aika hellyyttäviä. Varsinkin hahmon elehtiminen ansaitsee erityismaininnan, kuten tämän hahmodesignkin (joka tuo mieleen vahvasti erään lastenkirjasarjan oranssitukkaisen vampyyrin, mutta ei siitä sen enempää).

Jos touhu alkaa vähintään tässä vaiheessa tuntua täysin sirkuksesta karanneelta, ei huolta, sillä kirjaimellisesti sirkukseen päästään kolmannen tapauksen aikana Turnabout Big Topissa. Kuten arvata saattaa, sirkus on täynnä monenlaista hiihtäjää, ja jopa pakollinen mitäänsanomaton uhri, sirkuksen johtaja Russel Berry, onnistuu voittamaan pelaajan puolelleen nähdessään vaivaa tyttärensä Reginan ja tämän maineen vuoksi. Itse Regina hurmaa kertaheitolla Mayan, mikä lisää hahmon uskottavuutta valloittavana, joskin täysin kujalla olevana prinsessana. Reginasta olisikin hyvin helposti voitu leipoa yksiulotteinen ja itsekäs, pilalle lellitty hempukka (mikä sana!), mutta varsinkin isänsä Russelin myötä hän saa paljon viattomampaa syvyyttä nuorena tyttönä, joka ei yksinkertaisesti ymmärrä kaikkea ympärillään tapahtuvaa. Asiaa eivät auta Reginan lukuisat ihailijat, kuten keissin pääsyytetty, faaaaaabulous-osaston tällä kertaa täyttävä Max Galactica, joka on taas hahmosuunnittelultaan niin mitä helvettiä kuin olla ja voi. Kaikesta egobuustailustaan huolimatta Max onkin hyvin symppis kaveri, varsinkin itkiessään, jolloin tämän meikit leviävät ja irtoripset liukuvat kursailematta pitkin miehen poskea. Maxin ’synkkä menneisyys’ maalaistollona on puolestaan ehkä hieman päälleliimattu ominaisuus, mutta ajaa oman asiansa jos haluaa nähdä sen tuovan lisäkerroksia hahmon itsekehuskeluun sirkuksen kiistattomana tähtenä. Hänen vastaparinaan toimii luontevasti vatsastapuhuja Ben, sekä tämän niinikään Reginaan rakastunut puunukke Trilo. Jos ärhäkkä Trilo vie niin ujo Ben vikisee, ja kaksikon animaatioita on riemastuttava seurata Trilon mätkiessä tuon tuosta Ben-rassukkaa naamariin puisella nyrkillään. Vaikka Ben ja Trilo ovat eittämättä enemmän naurufodderia kuin mitään muuta, on mielenkiintoista seurata vierestä Trilon kosioretkeä ja Reginan vilpitöntä uskoa siihen, että tunteistaan puhuu eloton nukke eikä mies sen takana.

Sirkuksen tuskaisin hahmo on tietysti sen pahin pelle, eli huonoja vitsejä sarjatulena latova Moe. Porkkanahattuinen klovni tasapainoilee jatkuvasti rasittavan ja koomisen välillä, tietoisena omasta kyvyttömyydestään saada ketään nauramaan, mutta tarjoaa muutamaan otteeseen myös tervetulleen järjen äänen ottaessaan vastuun sirkusporukasta heidän johtajansa kuoltua. Sympatiaa Moe tuntee varsinkin tapauksen mastermindia eli Acroa kohtaan, sillä kuten edellisen tapauksen Ini Mineyn, Acron ajaa murhaan sekä kostonhimo että huono tuuri. Entinen trapetsitaiteilija Acro onkin kovin mukava tapaus, rauhallisen tyyni ja ystävällinen, mikä on omiaan kertomaan kolinasta kaapin perällä: veljensä Batin menettänyt, samassa onnettomuudessa pyörätuoliin rampautunut Acro ei voi päästää irti katkeruudestaan Reginaa kohtaan, sillä tämä ei tunnu edes käsittävän osuuttaan pelkkänä harmittomana leikkinä alkaneessa tapaturmassa. Koska tragedioista pitää lypsää irti kaikki viimeistä pisaraa myöten, Reginan sijaan Acro onnistui hoitamaan pois päiviltä tietenkin sirkuksen johtajan, joka oli heille kuin isä. Kuin isä!! Kuolema ja menetys ovat Reginalle itselleen tuntemattomia käsitteitä, mutta tapauksen aikana tämä alkaa vähitellen ymmärtää niiden merkitystä sekä Acron todellisten tunteiden kuulemisen että isänsä poistumisen johdosta. Ja kuka väitti että sirkuksessa on hauskaa?

Porukkaa alkaa taas kerääntyä Phoenixin ympärille pelin viimeisessä tapauksessa, joka tuttuun tapaan venyy kuin nälkävuosi. Steel Samurai on jälleen päivän sana, mutta tällä kertaa Will Powers välttää niukasti murhasyytökset kun piinapenkkiin isketään kilpanäyttelijänsä Jammin’ Ninjan lahtaamisesta syytetty, Nickel Samuraita esittävä Matt Engarde. Tapaus nostaa esille jengiä niin elävien kuin kuolleidenkin kirjoista, sillä vähintään yhtä suurta osaa esittävät Juan Corrida, uhri, että Celeste Inpax, Corridan ja Engarden edesmennyt manageri. Koska ”siitä mitä joskus ehkä oli” voi teorisoida loputtomiin, on moni fani rakastunut tähän ihmissuhdesoppaan, jonka osapuolista jokainen vaikuttaa vihanneen tai rakastaneen toisiaan kerran jos toisenkin, etenkin jos mukaan lisätään Inpaxin hyvä ystävä ja seuraaja Adrian Andrews. Engarden ja Corridan ankara kilvoittelu, Adrianin läheisriippuvaisuus, Celesten suhteet Engardeen ja Corridaan, Corridan fiksaatio nallekarhuihin, Celesten itsemurha ja Adrianin itsemurhayritys… touhussa riittää saippuaoopperaa vähintään yhdelle televisiokaudelle, mutta onneksi langanpäät on pidetty tiukasti käpälässä itse keissin aikana. Tapaukseen johtavasta menneisyydestä on kuitenkin saatu rakennettua värikäs kokonaisuus, joka auttaa pelaajaa ymmärtämään taustalla pyöriviä, hahmojen välisiä jännitteitä. Varsinkin myöhemmin paluun tekevälle Adrianille tapaus antaa vahvan kulmakiven tämän hahmonkehitykseen, ja Adrian onkin uskottava hahmo kaikessa ristiriitaisuudessaan. Hänen epäonnekseen koituu tällä kertaa kyvyttömyys päästää irti Celestestä vielä tämän kuoleman jälkeenkin, minkä johdosta hän päätyy juonimaan sekä Corridan kanssa että tätä vastaan.

Keissillä on silti kaksi kiistatonta päätähteä (kultakalamaljaa muistuttavan Oldbagin lisäksi), eli palkkamurhaaja Shelly de Killer, sekä jo mainittu Matt Engarde, jonka asianajajaksi Phoenix päätyy. Harvinaisella tavalla tavanomainen syyttömän puolustaminen mahdottomalta vaikuttavaa todisteryöppyä vastaan kääntyy päälaelleen, kun Phoenix ymmärtää Engarden olevan oikeasti syyllinen – jos ei muuhun, niin de Killerin palkkaamiseen. Tapauksesta vetäytyminen on niinikään mahdotonta, sillä murhaaja pitää Mayaa panttivankinaan varmistaakseen Phoenixin yhteistyöhalukkuuden. Tästä asetelmasta irtoaa mielenkiintoisia reaktioita, jossa Engarde ja de Killer seisovat samalla puolella mutta edustavat käytännössä toistensa peilikuvia. Kuten Ini Miney, myös Engarde huijaa aluksi pelaajaa vaarattomalla habituksellaan: jatkuvasti rannekellokännykkäänsä puhuva, tilanteesta täysin pihalla oleva mutta zacefronmaisesti hymyilevä tähti vaikuttaa samanlaiselta harmittomalta tolvanalta, joita Phoenix edustaa harva se päivä. Koska jokaisen urpon sisällä ilmeisesti piilee potentiaalinen psykopaatti, muuttuu myös Engarde lennossa vastakohdakseen: poikamainen hiuslärpäke paljastaa karskin arven ja maanisen irveen, ja taikaiskusta käteen ilmestyy elegantti viinilasi. No nyt! Kaikkiin näihin narsistisiin sekopäihin verrattuna Shelly de Killer vaikuttaa harvinaisen normaalilta jannulta, huolimatta siitä että tämän kasvojen halki kulkee yhtenäinen tikkaus. De Killer onkin hillityn viileä ja aina tilanteen tasalla, mutta Engardeen verrattuna hänessä on yksi tärkeä piirre: luotettavuus. Engarde itse olisi kerännyt kiristysmateriaalia jopa de Killeriä vastaan, mikä saa palkkamurhaajan kääntämään kelkkansa ja paljastamaan asioiden todellisen laidan. Jopa palkkamurhaajilla pitää olla oma koodistonsa, ja tämän koodiston tärkeyttä Engarde ei ylimielisyydessään ota huomioon, kohtalokkain seurauksin.

Seuraavassa spotlightissa paneudutaankin viimeisen Phoenix Wright: Ace Attorney -pelin pariin. Lopussa on hyvä tehdä myös yhteenvetoja hahmotyypeistä, sekä pohtia millä tavoin sivuhahmot ovat näiden kolmen pelin aikana muuttuneet.

2 kommenttia

  1. ”– erään lastenkirjasarjan oranssitukkaisen vampyyrin, mutta ei siitä sen enempää”

    ….Crepsley? ^^;;;


    • Näin on! Onnittelut tunnistamisesta 😀



Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: