h1

Spotlight: Phoenix Wright, ässän lakimiehen ässät sivuhahmot, osa 1

24 kesäkuun, 2010

Spotlight: Phoenix Wright, ässän lakimiehen ässät sivuhahmot, osa 1
Wiki

Lyhyesti: Phoenix Wright vetää puoleensa laumoittain friikkejä, ja asiat eivät voisi olla paremmin.

Phoenix Wrightit ovat varmasti jääneet monen mieleen yksinä GBA:n ja DS:n hauskimmista peleistä. Tiukan, joskin luovia vapauksia ottavan oikeussalidraaman sivussa etenkin alkuperäinen, kolmiosainen sarja onnistui kasvamaan unohtumattomiin mittasuhteisiin – jopa siinä määrin, että Phoenixin tunnusomainen, syyttävä sormi sekä tantereita tärisyttävä Objection! -huudahdus ovat tuttuja niin pelin faneille kuin sitä pelaamattomillekin. Suuri osa tästä kunniasta lepää vahvan päähahmokastin harteilla: Edgeworthin röyhelökaulus, Mayan burgeriobsessio, Gumshoen sähläily ja Franziska von Karman napakasti viuhuva ruoska ovat kaikki johdattaneet pelaajaa toinen toistaan oudomman episodin ja murhatapauksen läpi. Ace Attorneyt eivät kuitenkaan ole koskaan tyytyneet lepäilemään vain päähahmojensa laakereilla, vaan vähintään yhtä suuri osa niiden vangitsevuudesta on monipuolisen sivuhahmokavalkadin ansiota. Nämä spotlightit onkin pyhitetty näille värikkäille ja persoonallisille henkilöille, käyden läpi kolme ensimmäistä peliä niin hyvisten, pahisten kuin vahingossa oikeaan paikkaan eksyneiden hahmojen osalta. Ensimmäinen osa keskittyy loogisesti ensimmäiseen peliin eli Phoenix Wright: Ace Attorneyhin.

Käsittelyyn on valittu alkuperäinen AA-kolmikko ennen kaikkea siksi, että jatkuvuuden ansiosta niissä on onnistuttu suhteellisen hyvin tasapainoilemaan niin uusien tuttavuuksien kuin vanhojenkin hahmojen kierrätyksen kanssa. Gyakuten Kenji (josta avautumista löytyy jo täältä) tai Apollo Justice eivät yksittäisnimikkeinä tämän saralla aivan yhtä hyvin vielä vakuuttaneet, mutta jatko näyttää onko kyse vain standalone-kirouksesta vaiko kylmästi tylsemmistä sivuhahmodesigneista. Ensimmäisten pelien triptyykkiin kun lukeutuu toinen toistaan muistettavimpia ja hauskempia hahmoja, joista moni on alkanut interwubsin faniyhteisöissä elää aivan omaa elämäänsä, huolimatta siitä kuinka paljon ruutuaikaa heille tosiasiassa on ylipäätään suotu. Hyvikset ja pahikset ovat usein aivan yhtä lailla päästään titityy, ja jopa niljakkaimmista kavereista löytyy usein edes yksi piirre, joka tekee heistä tavalla tai toisella sympaattisen. Uhreista, todistajista ja murhaajista löytyy siis useampia tasoja, ja kukaan on harvoin täysin sitä miltä ensivilkaisulla näyttää – mitä muutakaan lakimiespeliltä voisi odottaa?

Phoenix Wrightin maailma on värikäs, absurdi ja persoonallinen. Se kuitenkin esitellään pelaajalle hiljakseen, sillä aivan ensimmäisen pelin ensimmäinen tapaus on hillittyä alkusoittoa sille mitä tuleman pitää: on murhattu malli-tyttöystävä Cindy sekä tämän tappanut limanuljaskaspede, joka on verrattain neutraali jatkossa tavattaviin pahiksiin verrattuna. Mukaan päässeet lapsuudenystävä-Larry ja syyttäjän paikalta kyttäävä Winston Payne antavat silti osviittaa tulevasta, Larry häsleri häslääjän roolissaan ja Payne pikkutarkalla nyhverövoimallaan. Oikean murhaajan identiteetin paljastuessa pelaaja saa myös tuta devien rakkauden graafisia yksityiskohtia kohtaan, eli hampaita kiristellään ja tupeita lentelee totuuden edessä, luoden muutamalla simppelillä freimillä yllättävän paljon persoonallisuutta yksinkertaisimpaankin pahikseen. Larrysta on tietysti tuleva pysyvä osa Phoenixin elämää huono-onnisten naissuhteittensa puolesta, mutta ensimmäisessä tapauksessa hän on vielä yhtä sivuhahmo kuin kaikki muutkin.

Pehmeä lasku eriskummallisten ernestien pariin jää kuitenkin lyhyeksi, kun jo heti toisessa keississä, Turnabout Sistersissä, hypätään surutta spektrin toiseen ääripäähän: Redd White sekä tämän ergonomisesti muotoiltu assistentti April May kun kirjaimellisesti säihkyvät kaikissa vaaleanpunaisen sävyissä, eivätkä peittele teatraalisen ylivedettyjä luonteitaan edes todistajan aitiossa. Kun samaan tapaukseen ujutetaan vielä Phoenixin luottoassistentti Mayan sekä tulevan rival-bromance -partneri Edgeworthin ensiesittäytymiset, voi kakkoskeissin sanoa olevan niin perus-PW:tä kuin olla ja voi: April Mayn pomppivat tissit ja Redd Whiten homohtava ulkoasu eivät ole ainoat peruskortit, jotka kädestä löytyvät: persoonapuolella esitellään heidän myötään jo varhain PW-sarjan rakastamia stereotyyppejä kuten ”viattomasta psykopaatiksi” ja ”yli-itsevarmasta epätoivon kuiluun”, unohtamatta tietenkään kaikkien suosikkia eli ”kukaan Phoenix Wrightissa ei osaa puhua normaalisti”. Myös keissin Bellboy, kaksivärivärjätty hunks-kandidaatti, kuvastaa hyvin jatkossa tutuksi tulevaa tyyppiä, eli käytännössä vain hintsusti relevanttia, mutta omalla tavallaan normaaliudessaan kummallista sivuhahmon sivuhahmoa.

Kolmoskeississä (Turnabout Samurai) tutustutaan jo Larryn pohjustamaan hahmotyyppiin eli vilpittömään, mutta hieman hönöön kaveriin, joka tuntuu joutuvan vaikeuksiin ilman että edes eväänsä liikauttaa. Will Powers, Gumshoe sekä Maggey Byrde jakavat paljonkin ominaisuuksia, mutta Willin ’yksilöllinen’ piirre on tämän näennäinen, ulkoinen GARius kontrastina hänen herkkään sisimpäänsä. Steel Samurain legendan aloittava tapaus esittelee myös uuden, useasti toistuvan konseptin eli sivuhahmon, joka on ehtinyt heittää jo veivinsä mutta elää voimakkaasti murhamysteerin yksityiskohdissa: Jack Hammerin perintö siirtyy aikanaan mm. Juan Corridaan, sillä fandom rakastaa tämän kaltaisten hahmojen laajentamista canonin löyhästä kehyksestä omiin eeppisiin mittasuhteisiinsa, hyvässä tai pahassa. EVIL MAGISTRATE! Steel Samurai käsitteenä on merkittävä myös siksi, että sitä hyödynnetään koko sarjan ajan mitä erilaisimmilla (ja usein oikein viihdyttävillä) tavoilla muissa yhteyksissä, auttaen luomaan illuusiota todellisesta, jossain määrin jopa normaalista maailmasta omine fanituksenkohteineen. Koska kyseessä on kuitenkin PW, ovat sarjan fanitkin tietysti sen mukaisia: anka symppaa erityisesti keissin hahmoista Cody Hackinsia, johon on helppo samaistua pahansisuisena fanipoikana. Nuoruuden palo ja vilpitön fanittaminen huokuu todella hellyyttävästi Codyn hahmosta, ja tämän hahmodesign on mielestäni myös erityisen onnistunut Steel Samurai -viittauksineen. Penny Nicholsissa voi puolestaan havaita jo pieniä Maggey Byrden (ja jopa Adrian Andrewsin, jos tiukasti silmiään siristää) viitteitä. Fanityttöys tuo häneen omanlaistaan potkua, joskin hahmo jää silti verrattain hieman etäiseksi ja yksiulotteiseksi kevyestä romanssisivujuonesta huolimatta.

Äreää vanhusosastoa (mm. Victor Kudo) pääsee debytoimaan kuka muukaan kuin Wendy Oldbag, josta ei sitten päästäkään IKINÄ eroon. Tosin kaikella kunnioituksella, vielä tässä vaiheessa pelaaja ei osaa aavistaa, kuinka rasittavaksi hänen jatkuvat cameonsa pahimmillaan käyvät, ja pitkään Oldbag onkin aika yksilöllinen hahmotyyppinsä kanssa. Kuten huomata voi, tässä vaiheessa sivuhahmojen määrät per tapaus ovat nousseet jo eksponentiaalisesti korkeampiin sfääreihin; Jack Hammerin kuolemaan ovat sotkeutuneet myös pahimmanlaatuinen otakufetisistien unelma Sal Manella, jonka 1337 speak on samanaikaisesti halpa_isku että suhteellisen hauska sellainen, sekä Dee Vasquez, jonka mystisen eteeriyden heijastumia voidaan havaita jatkossa esimerkiksi Morgan Feyssä – ja miksei saman pelin (myöhemmin lisätyn) vitoskeissin Angel Starrissakin. Vaikka femme fatale -rooli näkyy hänestä kilometrin päähän, on pitkään epäselvää missä määrin Dee oikeastaan on kaiken takana vai onko lainkaan, eli hänen hahmonsa onnistuu aidosti sekoittamaan pakkaa lain harmaalla puolella pyöriessään.

PW-sarjalle tunnusomainen Eeppinen Meno pyörähtää vihdoin käyntiin neloskeississä, eli Turnabout Goodbyessä. Edgeworthista on tähän asti leivottu kovaksikeitettyä syyttäjien syyttäjää, kunnes tämän paikan antagonistina kaappaa yksi pelin charmikkaimmista pahiksista, Manfred von Karma. Von Karman vaikutusvallan ja perinnön täydellinen laajuus selviää pelaajalle toki vasta myöhemmissä osissa, mutta jo hänen esiintyessä ensimmäistä kertaa ruudulla jää harvalle epäselväksi, että kyseessä on pahimman laatuinen bääd ääss motha fuka, onhan sillä tiukemmat kaularöyhelötkin ja kaikki. Myös von Karmaa on tietenkin yritetty monistaa myöhempiin tapauksiin vaihtelevalla lopputuloksella, mutta se aito ja alkuperäinen demonisyyttäjä sykähdyttää tavalla johon vain harva pystyy. Henkilökohtaisesti koen tämän olleen yksi Apollo Justicen kulmakivistä: Klavierin ja Apollon oikeussaliväännöistä puuttui lähes kokonaan Phoenixille ja Edgeworthille tyypillinen kavereita-vaiko-kilpakumppaneita -kemia, eikä Kristoph onnistunut vakuuttamaan eeppisellä pahuudellaan kynsilakkafiksaatiostaan huolimatta. Aiheesta tulee varmasti tilitettyä aikanaan perustelujen kera, mutta von Karmassa tiivistyy ’se toinen’ hyvän vastapuolen merkki: negatiivinen jännite, joka motivoi peittoamaan toisen siksi, että haluaa idealistisesti voittaa pahan hyvällä. Eri mieltä asiasta olevat voivat muistella esimerkiksi tapauksen loppua, ja tapaa jolla von Karma vihdoin saadaan kiistattomasti nalkkiin – metallinpaljastimen avulla. Fukken epic.

Myös Lotta Hartiin tutustutaan ensi kertaa tämän tapauksen yhteydessä. Joka paikkaan nenänsä tunkeva freelancer-journalisti tasapainoilee sillä rajalla, onko rasittava vai ei, mutta tekee itsestään tavalla tai toisella silti muistettavan. Suoria Lotta-klooneja tosin peleistä löytyy aika vähän, joten olkoon se edes jonkinlainen kunnianosoitus hänelle (tai ehkä juuri siksi häntä itseään kierrätetään tapauksissa yhä uudelleen ja uudelleen?). DL-6:sta tuomittu Yanni Yogi pohjustaa puolestaan sitä tyypillisemmän PW-hahmotropeen, eli näennäisen pihalla olevan kaverin joka paljastuukin sniikkiäkin sniikimmäksi ketaleeksi kunhan hieman kovistellaan (viimeisimpänä, joskin muokattuna esimerkkinä tästä AAI:n Jessica… Quercus… Alba). Myös eläimet pääsevät vihdoin valloilleen Missile-koiran ja Polly the Parrotin muodossa, vaikka vielä hetki joudutaan odottelemaan Shoe-kissaa ja Gourdya.

DS-versiota varten lisätystä vitoskeissistä, Rise From the Ashesistä, löytyykin sitten tynnyrillinen jengiä lisää, mutta yllättävää kyllä, osa heistä onnistuu olemaan yksiä koko sarjan mielenkiintoisimpia hahmoja. Ema Skyetä on vaikea ajatella sivuhahmona oikeastaan muualla kuin AAI:n cameossa, joten loogisempaa on tutkia hänen vanhempaa sisartaan Lanaa ja tämän Scooby Doo -klubia. Ylipäätään konsepti vanhan tapauksen ympärillä hyörivästä ”jengistä” on toimiva, sillä se antaa tilanteelle jälleen monisyiseltä tuntuvan taustan sekä värittää uusien hahmojen välisiä suhteita suoran alleviivaamisen sijaan. Lana on asiallinen_nainen, tosikkoudessaan kenties jopa hieman valju, mutta toisaalta myös inhimillinen sisaren asemassaan – hieman kuin naispuolinen Edgeworth pidättyväisyytensä puolesta. Jo mainittu Angel Starr varastaa shown joka kerta ruudulla ollessaan, ja hänestä huokuukin vienoja Dahlia/Alita-viboja yhdistettynä mattengardemaiseen hiustenflippaukseen. Angel erottautuu kuitenkin oikeudenmukaisuutensa puolesta, ja muistettavin piirre hänessä on samanaikainen BAMF!-faktori yhdistettynä koomiseen, joskin sitäkin omistautuneempaan bento-lounasmyyjän rooliin. Angelissa tiivistyykin jälleen yksi tyypillinen PW-piirre, eli kyky olla vakavastiotettava näennäisestä, hahmodesigniin liittyvästä huumoriaspektista huolimatta. Kuka edes uskaltaisi rettelöidä onigiri-hattuiselle naiselle?

Marshallin etsiväveljesten toinen puolisko on jälleen potkaissut tyhjää jo ennen tapauksen alkua (vrt. Acro ja Bat Justice For All:issa), ja hänen suhteitaan puolin jos toisinkin syväluodataan kahden tapauksen loukussa hyvin samantyylisesti kuin jo käsitellyn Jack Hammerin (ja myöhemmin mm. Juan Corridan ja Celeste Inpaxin) kohdalla. Jake Marshall puolestaan onnistuu rikkomaan oman cowboy-stereotypiansa olemalla oikeastaan ihan jees tyyppi, joka sitä paitsi keräilee kaktuksia kuin lemmikkejä! Mikä mies, amirite. Porukan käskyttäjänä toimii puolestaan yksi pahamaineisimmista PW-pahisuista, eli Damon Gant, olympiauimareiden kauhu. Vasten edelliskeissin von Karmaa on hänen hahmoaan onnistuttu muokkaamaan tarpeeksi omaleimaiseksi nimenomaan pintapuolisen rempseyden ja pirteyden avulla, joskin jakaa selkeästi piirteitä jo mainitun Quercus Alban kanssa. Gant on kaikkea sitä, mitä Kristophilta AJ:ssa ilkeyden suhteen halusi odottaa: läpeensä mätä, keinoja kaihtamaton julmuri, jota ei kuitenkaan voi täysin vihata tämän päämäärätietoisuuden vuoksi. (Kaikille salaliittoteorioiden tinahattuisille ystäville linkattakoon myös Gantiin ja Apollo Justiceen liittyvä, vahvasti spoilerivaarainen foorumipostaus näiden kahden hahmon yllättävästä samankaltaisuudesta, lorz.) Kontrastina Gantin teräksenlujalle luonteelle pelaaja törmää vielä Mike Meekinsiin, jolle myös suodaan jatkossa rasittava cameo, mutta toisaalta Meekins on hyvä esimerkki Phoenix Wrightin universumin poliisien kyvykkyydestä noin yleensä (”uhri mursi pudotessaan niskansa, joten hän varmasti kykeni heti tämän jälkeen kirjoittamaan hiekkaan murhaajan nimen!”), ja eleikkyydessään viihdyttävä.

Seuraavassa spotlightissa käydään läpi Justice For Allin henkilökaartia, pohditaan lisää yhteyksiä ja bongataan jännittäviä asuvalintoja.

spritet doulifee.com ja court-records.net

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: