h1

Alan Wake

21 kesäkuun, 2010

Alan Wake (xbox 360)
Wiki

Lyhyesti: Sauvakävely edistää terveyttä, kirves otsassa ei

Suomalaisen peliteollisuuden uusinta messiasta, Alan Wakea, saatiin odotella Daikatana-paiseissa niin monen vuoden edestä, että ilmestyessään Remedyn uusin sannijuuteri oli kauden Media_Tapaus aina valtakunnallisia lehtiä myöten. Markkinointiin panostettiinkin kiitettävissä määrin mm. Xbox Liven puolella, toimittajia kun lennätettiin Remedyn studioille kehitystä kyyläämään ulkomailta asti. Kun ensimmäiset arvostelut kaiken lisäksi petasivat positiivisia tuloksia mahalaskun sijaan, pakkohan sitä oli Alan Wakesta vähitellen kiinnostua. Mainospuheisiin oli alusta alkaen ympätty roppakaupalla lätinää elokuvamaisuudesta niin juonen kuin juonenkuljetuksenkin osalta, joten ei liene mitenkään järisyttävän ihmeellistä että peli löytyy näin ollen Immersio-kategoriasta – etenkin kun kuuden vuoden kehitystyön tuloksena Alan on hieman liiankin realistinen kirjailijanretale keskellä yliluonnollista sotatannerta, eli suomeksi sanottuna ohjauksen kankeuden vuoksi peli ei houkuttele pariinsa toistamiseen ainakaan combatinsa ansiosta. Tunnelmaltaan kyseessä on tästä huolimatta kokemisen arvoinen jännitysnäytelmä, eikä mukaan tarvitse ympätä edes ylimääräisiä talvisota- tai uudetperunat-pisteitä tähän lopputulokseen päätyäkseen.

Alkuasetelma Alan Wakessa on tietenkin enemmän kuin otollinen niin twinpeaksmaisuuksille kuin survival horrorillekin: kuuluisa kirjailija Alan Wake saapuu Bright Fallsin pikkukaupunkiin vaimonsa Alicen kanssa ottaakseen hieman hermolomaa luovuuden paineista. Vastaavalla reseptillä ei tietenkään leivota kuin painajaiskakkuja, minkä Alan saa tuta viimeistään hänen pimeää hysteerisesti pelkäävän vaimonsa daivatessa kolmoisvoltilla paikallisen Cauldron Laken synkkiin vesiin. Alan itse herää viikkoa myöhemmin auton ratista naama ruvella, vailla muistikuvia onnettomuutta edeltäneistä tapahtumista. Raivotautiset oravat jäävät metsän kauhuina kakkoseksi, kun niskaan alkaa myös huohottaa läjä murhanhimoisia puistonvartijoita, metsureita, kirvesmiehiä ja muita puu- ja palikkalinjan ammattilaisia, jotka eivät taltu kuin napakasta taskulampun heiluttelusta ja kuulasta otsaan. Alanille valkenee äkkiä, ettei kyse ole vain vihaisten amisten kostosta, vaan koko Bright Falls on yliluonnollisen, äkäiseksi mummoksi manifestoituneen pimeän voiman vallassa. Kun matkan varrelta alkaa kaiken lisäksi löytyä ilmeisesti Alanin itsensä tehtailemia käsikirjoituksen sivuja, joiden tapahtumat käyvät vääjäämättä toteen kaikkialla hänen ympärillään, ovat kunnon mysteerin ainekset kasassa.

Peli ei peittele kunnianhimoisuuttaan ensihetkistä lähtien: mystisiä takaumia, laajakuvamaisempia, tummasävyinen narraatio menneessä aikamuodossa… Herttaisen pikkukaupungin asukit tulevat tutuksi alun idyllisen turistikierroksen aikana, vaikka pelaaja tietää jatkuvasti vain odottavansa hetkeä, jolloin paratiisiin luikertelee käärme. Kaikki Alan Waken alkuasetelmasta edes jotain tuntevat tietävän pelin konseptin pohjautuvan vahvasti valoon ja pimeyteen, joten tunne päiväsaikaan kuppilassa hengatessa on samanaikaisesti sekä lohdullinen (auringonvalo suojaa vampyyreiltä, mörrimöykyiltä ja perussuomalaisilta) että pahaenteinen (…mutta yö koittaa väistämättä kuitenkin joskus). Kun scheisse vihdoin osuu tuulettimeen ja pimeyden smurffit rynnistävät päälle, ei varautumisesta huolimatta voi olla tuntematta pientä paniikkia jäädessään varjojen armoille rajoitettujen patterien ja ammusten kanssa. Kourallinen elokuvamaisuutta ulottuu aina taisteluihin asti, jossa onnistuneista väistöistä palkitaan maxpaynelaisittain bullet timella eli näyttävällä perskompuroinnilla, ja musiikki äänitehosteineen auttaa sopivasti sekä säikyttelemään että ennakoimaan tulevaa.

Itse tarina avautuu niin pelaajalle kuin Alanillekin pala palalta. Jo mainitut käsikirjoitussivut ovat suuressa roolissa kokonaiskuvan selvittämiseksi, sillä niiden avulla juonesta selviää tapahtumien lisäksi myös sivuhahmojen ajatuksia ja tunteita, joilla ei sinänsä ole välttämättä varsinaista merkitystä tarinan kannalta, mutta auttavat syventämään sitä. Vastaavanlaisia yksityiskohtia on peli täynnä: hölkätessään ympäri Bright Fallsia Alan törmää esimerkiksi tuon tuosta radioihin, joissa pyörii aina täsmälliseen aikaan sympaattisen vanhan herran yö-show. Siihen sisältyy rentouttavan musiikin lisäksi paikallisten puhelinsoittoja, joissa osassa pohjustetaan ymmärrettävästi lähistöllä tapahtuvia outouksia kuten ammuskelua ja yleistä hermostuneisuutta eriskummallisesta ilmapiiristä, mutta joukkoon mahtuu myös syvällisempää pohdintaa vaikkapa ”Sen Oikean” löytämisestä. Ohjelmasta välittyy kuva elävästä pikkukaupungista, jonka asukkaat tuntevat toinen toisensa ja yrittävät tulla toimeen kaikkien Alanille tapahtuvan painajaisen keskellä.

Toinen merkittävä elektroniikkalaite on televisio, jonka tarjonta rajoittuu kahteen laatuohjelmaan: Night Springs -mysteerisarjaan sekä kummallisiin, Alanin itsensä tähdittämiin videoihin, joissa tämä horisee sekavia ja tuijottelee kameraa maanisesti. Night Springs on kuin pelin oma versio aikanaan Daria-piirretyssä esiintyneestä Sick Sad Worldista lyhyine ’kauhupätkineen’, joissa telmitään niin Schrödingerin kissan kuin Lovecraftmaisuuksienkin parissa. Parhaimmat naurut irtoavat tietenkin fiktiivisestä Nik’sih Pir’kah hirviöstä (ok, se alun nordic walking -propaganda pääsee myös korkealle tyhmät suomalaisläpät -listalla), ja vaikkei ole selvää kuinka aidosti pelottaviksi lyhyet klipit on tarkoitettu, huokuu niistä kuitenkin omaa sympaattista B-luokan kauhutunnelmaa menoa parantamaan. Alan-trippailut puolestaan tuovat mieleen yhden jos toisenkin postmodernismin kliseen (televisio on aina päällä!!! televisio määrittelee todellisuuttamme paremmin kuin todellisuus itse!!! ymmärrämme itseämme vain television kautta!!! televisio televisio televisio!!! …ok, ymmärrätte ehkä), mutta tarjoavat toki suoraa kuvamateriaalia herran muistinmenetysajalta pelaajan ymmärtäessä mihin hourailut oikeasti liittyvät. Aika hauskoja ne nenän tunkemiset kuvaruutuun silti ovat. Mustavalkotelkkarit kunniaan!

Oman erikoismainintansa ansaitsee myös ääninäyttely. Suoritukset ovat uskottavia ja laadukkaita lähes koko kastin osalta, ankan omana suosikkina tietysti jo kertaalleen mainittu radioshown vetäjä (jota myös Michelle Phanin isäksikin epäilen, niin rentouttavaa tämän juttuja on kuunnella metsien miehiltä pakenemisen ohessa). Alanin ääninäyttelijä vetää roolin kunnialla kotiin, samoin tämän sidekick-editori Barry (valehtelisin tosin jos väittäisin, ettei välillä tosin tulisi ikävä Tim Currya ja Mark Hamillia Gabrielina ja Moselyna Gabriel Knightissa). Jopa Alanin fanityttö, paikallinen tarjoilijatitityy on herttainen rasittavan sijaan. Ääninäyttelypuoleen on selkeästi panostettu, ja syystä, onhan se yksi tärkeimpiä tunnelman ja uskottavuuden ylläpitäjiä. Dialogi itsessään ei aina loista kirkkaimman tähden lailla, mutta ei toisaalta aiheuta erityistä myötähäpeääkään; dramaattisten käsikirjoitussivujen kuvaukset tuovat välillä mieleen Dan Brown-maisen proosan, mutta välttävävät onneksi aivan täydelliset rimanalitukset. Mitä kirjailijoihin tulee, tarinaan änkevä yksityisetsivä rakastaa namedropata ilmeisesti jokaisen mieleen tulevan kynäniekan, ja haukkuu Alania milloin Lovecraftiksi, milloin Stephen Kingiksi, milloin Hemingwayksi. Vähemmälläkin varmaan uskoisi, että intertekstuaalisuudesta on pyritty tekemään selkeä osa pelin yleisilmettä…

Vaikka juoni kaappaa mukaansa suht alusta alkaen ja pysyy kompaktina aina pelin keskivaiheille asti, ei Alan Wake lyhyestä kestostaan (kuusi episodia, joista jokaisella on vielä oma näpsäkkä loppumusiikkinsa ja uuden chapterin alussa hieno TAPAHTUI VIIME JAKSOSSA -recap) huolimatta onnistu pysymään kasassa aivan niin timmisti kuin hyvän jännärin pitäisi. Loppua kohden eteen isketään yhä suuremmissa määrin tylsiä ”ylitä tämä alue, pysy hengissä” -haasteita, jotka saavat juonen juonnaamaan paikallaan ja tuntuvat lähinnä lisätyltä filleriltä pelillisessä mielessä. Myöhempääkin löytyy tietysti hauskoja yksityiskohtia kuten huumehouruiset vanhat hevisedät, joiden farmilla käytävä ilotulitustaistelu ei välttämättä istu täysin Alan Waken perusilmeeseen mutta on sitäkin hauskempaa seurattavaa. Toiminta tiivistyy jälleen aivan loppua kohden, kun tylsien perusjonnejen sijaan ärtynyt pahismummo alkaa viskoa Alanin tielle kokonaisia pikkulaivoja. Massiivinen tornado sekä mielenkiintoinen, KÄSITTEITÄ hyödyntävä osio pitävät lippua korkealla, joten tunnelma ei ehdi täysin latistua viime metreilläkään.

Alan Waken uhkarohkea yritys tarjota pelaajalleen kirjoihin ja elokuviin verrattava interaktiivinen kokemus onnistuu enemmän kuin epäonnistuu, vaikka viime kädessä immersio voisi toki olla aukottomampikin. Tällaisenaankin Alan Wakesta löytyy silti lukuisia pieniä yksityiskohtia, joilla se erottautuu edukseen ja oikeuttaa sen tekemiseen uponneet vuodet. Uudelleenpeliarvoa ollaan sniikisti ujutettu peliin tarjoamalla loput käsikirjoitussivut (eli ns. koko juoni) vain nightmare-moodilla pelaaville, mutta koska loppu jää sangen avoimeksi ylipäätään, on syytä olettaa että Alan Waken tarinalle on luvassa vielä jatkoa. Ja mikäs siinä, kyllä ankalle toinen kierros toden, tarun, unimaailmojen ja kaiken siltä väliltä parissa käy! Jopa siinä määrin, että ideoin pelille vaihtoehtoisen lopetuksen ihan siltä varalta, että Remedyn pojilla ei ole tarpeeksi ideoita (piirtotabun kynä on hukassa, joten hiirellä mennään):

jeejee

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: