h1

Anka editorial: Mistä kaikki alkoi

25 toukokuun, 2010

Anka editorial: Mistä kaikki alkoi

Lyhyesti: 8-bit anka on ehtinyt jo vuoden ikään, joten tämän kunniaksi on hyvä tekosyy pohtia blogin vaikutteita.

Aivan oikein, 8-bit anka täytti eilen kokonaisen vuoden. Jännittävää! Tarpeeksi omakohtaista kirjoitusaihetta pohtiessaan anka tuli siihen tulokseen, että blogia ei olisi ylipäätään olemassa tänä päivänä ilman vuosien altistumista eritasoiselle pelijournalismille, joten on luontevaa sekä muistella menneitä että pohtia millä tavalla ankan näkemys peleistä sekä niistä kirjoittamisesta on aikojen saatossa muokkautunut.

Kuten moni ikätoverinsa, anka sai ensikosketuksensa pelilehtiin herkässä ja vaikutteille alttiissa iässä virallisen Nintendo-lehden muodossa. Tarkkasilmäisimmät saattavat muistaa tämän maininnan jo strategiaoppaiden yhteydestä, mutta lehtien sisällössä tärkeää oli toki muukin kuin kenttäkoodien napsiminen: myöhemmin anka tajusi suureksi järkytyksekseen etteivät irtonumerona lehtensä ostaneet piruparat päässeet lainkaan nauttimaan Power Player -liitteestä, joka oli tietenkin Super Mario -sarjakuvien lisäksi lehden viihdyttävintä antia peli”arvosteluineen”. Tosiasiassa kyse oli enemmän parin kappaleen kuvauksista screenshottien kera, mutta tunnetumpien nimikkeiden kohdalla saatettiin puhua jo jonkinlaisesta syväluotauksesta: kenttien ja tavaroiden esittelemisen kautta saattoi helposti perehtyä sellaisiinkin peleihin, joita ei alustarajoitusten ansiosta koskaan tulisi käsiinsä saamaan. Näiltä ajoilta ovat myös ankan ensimmäiset muistikuvat ’pelihuumorista’, kuten The Legend of Zelda: A Link to the Pastin tulikepukan kuvaaminen kuumaa makkaraakin vaarallisemmaksi. No heh heh, kyllä tälle ala-asteikäisenä monet kerrat naurettiin. (Nostalgialle suosittelen tätä sivua, josta myös ankalle tuttuakin tutumpi kansikuva on peräisin.)

Astetta aikuisempi olo tuli tietenkin Super Powerin myötä, olivathan arvostelutkin moniulotteisempia ja konsolien kirjo laaja. Siinä viidennen generaation taitteessa, jossa SNES alkoi vähitellen jäämään vanhentuneena uudempien konsolien jalkoihin, oli kiehtovaa lukea niin Saturnin kuin Atarin Jaguarinkin nimikkeistä kunnes kenttä alkaisi vääjäämättä kallistua Playstationin puoleen. Koomista kyllä, ankan suurin huomio taisikin oikeastaan kiinnittyä suuriin, kiiltäviin värikuviin jotka nyt täyttivät lehden sivuja: pelit kuten Ecco the Dolphin tai Donkey Kong Country hurmasivat värimaailmallaan, ja paremman materiaalin puutteessa myöntää anka leikelleensä myös itse lehtiä kansion päällystämisen toivossa mm. numerosta, jonka kansikuvapelinä komeili mikä muukaan kuin Chrono Trigger. Ei-niin-yllättävänä anekdoottina voi Super Powerin ansioksi mainita, että se lienee ollut yksi ankan ensimmäisiä kosketuksia japonealaisen animaation kummalliseen maailmaan artikkeleillaan mm. Tenchi Muyosta, Urotsukidojista ja ties mistä. (Miksi tämän lehden kohdalla anka ei muista erityisiä peliarvosteluihin liittyviä jippoja, mutta sitäkin tarkemmin animekolumnistin muisteloita Ranskassa viettämästään ajasta, jolloin tämä ”nousi aina aamuisin voisarvea mutustellen katsomaan Dragon Ballia”? Mene ja tiedä.)

Vuosikymmenen lopun lähestyessä ankan kohtalona oli kuitenkin heivata nättien kuvien tai oheisartikkeleiden tuijottelu historiaan, kun perheen postiluukusta alkoi kuukausittain tipahdella PELIT-niminen hassu julkaisu. Tietokoneen juhlallisesta läsnäolosta ei oltu ankan taloudessa saatu nauttia kuin vasta hetken aikaa, mutta PELIT-lehti mukautui nopeasti osaksi tavallista arkea. Urhoollinen 486 harvemmin kykeni ylipäätään pyörittämään uusimpia lehdessä julkaistuja pelejä, mutta tällä seikalla ei oikeastaan ollut mitään väliä – PELIT-lehteä kun ei luettu oikeastaan ostosuositusten vuoksi, vaan arvostelujen itsensä tähden. Näin ainakin ankan kohdalla, joka huomasi pian kuluttavansa lehden artikkeleja erityisesti siksi, että monen kirjoittajan tapa kuvailla pelikokemuksensa oli yksinkertaisesti mielenkiintoista ja hauskaa, oli kyse sitten seikkailusta, roolipelistä tai vaikkapa sotakampanjasta. Erilaiset historiikit pelitaloista tai -sarjoista olivat myös mielenkiintoinen lisä orastavaan pelisivistykseen, ja jollain tavalla saattoi tuntea aina itsensä elämässään onnistuneeksi yksilöksi jos oli lyhyen elämänsä aikana tutustunut ainakin osaan mainituista nimikkeistä.

Sen kummemmin asiaa kainostelematta, ilman PELIT-lehteä 8-bit ankaa tuskin olisi, ainakaan siinä muodossa kuin se tänä päivänä internetin omaa pientä nurkkaansa asuttaa; kyse oli nimittäin ensimmäisestä julkaisusta, joka sai ala-asteikäisen ankan tajuamaan, että peleistä voi kirjoittaa myös persoonallisesti huumoria unohtamatta, välittäen silti sen tärkeimmän eli pelikokemuksen syvimmän tuntemuksen niillekin lukijoille, jotka eivät välttämättä koskaan itse ko. nimikkeeseen tarttuisi. Kirjoittajien parissa oli helppo myötäelää esimerkiksi Harvestin kaltaisia outouksia tai headdeskata Lula-pehmopornopelin kökköydelle. Kenties PELIT-lehteä voikin osaltaan syyttää ankan epäterveestä kiinnostuksesta skeidapeleihin, sillä näiden arvostelujen parissa on monet naurut naurettu. Tosissaan, muttei vakavasti oli jo tällöin mielen perukoiden pohjalle istutettu asenne, joka tempaisi ankankin myöhemmin kokonaan mukaansa: vain asiastaan aidosti nauttiva, jopa siitä intohimoinen henkilö saattoi viljellä niin rikasta kieltä rakastamastaan aiheesta, mikä inspiroi aikanaan ankaa vahvasti suhtautumaan peleihin entistä suuremmalla paneutumisella kertaluontoisen pelaamisen sijaan.

Mieleen on jäänyt monia esimerkkejä eri kirjoittajien luontevasta lähestymistavasta, joista suurimpia suosikkejani ovat tietenkin pienet, persoonalliset yksityiskohdat sekä koomiset letkautukset. Varhaisen Sims-version yhteydessä raudan pumppaamiseen viitattiin ”outokummun kaventamisella” virtuaalihahmon toilailuja ja rakkauselämää luotaavassa arvostelussa, kun taas FFVIII:n arvostelussa Irvinen roolitusta kritisoitiin sanankääntein ”olevinaan naistenmies vaikka heittää huonompaa läppää kuin minä”. FFVII:n PC-version arvostelun screenshoteista mieleen ovat puolestaan vahvasti jääneet Aeriksen ja Tifa nimien tilalle vaihdetut ”Puppeli” ja ”Huppeli”. Kun parin vuoden tauon jälkeen anka selasi sattumanvaraisesti yhtä uusimmista numeroista, oli olo kuin kotiin olisi palannut: Alan Waken ensitunnelmista kertovassa tekstissä kirjoittaja totesi pelin kehitysvuosiin viitaten ”tunteneensa Alan Waken pidempään kuin oman vaimonsa”.

Kun PELIT-lehden suojista ponkaisi aikanaan konsolipelaamiselle pyhitetty Peliasema, oli loogista tietenkin ankan hamstrata sitä siinä missä isoveljelle jo PELIT-lehti tuli. Onneksi sama, viihdyttävä taso jatkui myös tämän läpyskän puolella; väliin tuli nimittäin kokeiltua kaikenlaisia ulkomaisia räpellyksiä kuten Virallista Playstation-lehteä, jonka meriiteiksi saattoi lukea lähinnä anteliaan demo-cd:iden jakamisen … eikä sitten paljon muuta. Tietenkin emojulkaisuista kääntäminen oli tuttua jo Nintendo-lehden ajalta, mutta persoonattomuus ja räikeä käytettyjen autojen myyjä -profilointi eivät pahemmin houkutelleet, puhumattakaan aikanaan suht tyyriistä 60 markan kertahinnasta. (Jostain syystä näitä silti päätyi ainakin kolmin kappalein nurkkiin pyörimään, liekö demojen houkutus sitten käynyt liian suureksi.) Myöhemmin ulkomaalaisia (lähinnä englantilaisia) lehtiä lukeneena anka on tullut siihen tulokseen, ettei moni taittaja tunnu erottavan ananasta mustakarhusta, ja räikeillä väreillä pelaaminen saa silmät lähinnä ristiin ala-asteiän jälkeen. Myös tässä suhteessa suomalaiset vastineet ovat lähes aina pärjänneet ulkomaisia kilpaveljiään paremmin.

Nykyään anka harrastaa pelijulkaisujen lukemista kirjastossa, jossa on kätevää haalia syliin kerralla sekä uusin numero että useampi parin vuoden takainen lehti. Tämän ansiosta on tullut tutustuttua myös Pelaajaan, josta vielä ei ole ehtinyt syntyä kovin selkeää kuvaa suuntaan tai toiseen, joten jää nähtäväksi missä määrin sen lukemiselle kannattaa jatkossa pyhittää aikaa. Uuden lukemisen puutteessa on nimittäin enemmän kuin hauskaa lukea PELIT-lehden vanhoja numeroita, sillä sen lisäksi että on hyvä kiriä umpeen muutaman vuoden takaista yleissivistysaukkoa, löytyy lehdistä kaikenlaisia hauskoja tulevaisuudennäkymiä jotka nykyhetken valossa voivat joko olla nokkelia tai tahattoman koomisia (vrt. vuonna 2007, ”viiden vuoden sisällä PS3 on varma markkinajohtaja”). Monella tapaa näissä tiivistyy myös vanhojen Nintendo-lehtien lukemisen kauneus vuonna 2010, joissa pohdittiin eri pelien ilmestymisen todennäköisyyttä esimerkiksi SNESille. Ympyrä sulkeutuu, mutta pelaaminen ei lopu koskaan.

Super Power- ja Peliasema-kannet retropelihuolto.com

4 kommenttia

  1. Oi Nintendolehti aikoja sekä Tohtori Wiiliksen rähinöitä ja niitä sarjiksia. Voisikin taas kaivaa kyseiset lehdet ja nostalgiakuohuissa lukea.

    Pelit-lehdestä tulee mieleen kun joskus vuosia sitten sain tietooni että ketä Wexteen oikeasti on…nimimerkin takana kirjoittaminen on niin jännä ilmiö.

    Nykyisin ei noita pelilehtiä tulekaan selatuksi kun joskus (harvoin) kirjastossa, netti syrjäyttänyt tämänkin. Ainoastaan pelaajalehden voisi tilata että pääsisi elvistelemään käyttäjien kuvagalleriaan asti.


    • Box Mario kertoi totuuden kaikkiin elämän kiperiin kysymyksiin! Hauskaa oli/on kyllä PELIT-lehdessä juuri tuo nimimerkkien ’myytti’ vaikkapa nnirvin kohdalla (sikäli kun koko nimellään kirjoittava henkilö voi olla anonyymi), erilaisten ”naama aina pikselimössöllä sensuroitu” tapausten kautta. 😀

      Tieto löytyy netistä niin nopeasti, että lehtien valttina on mielestäni juuri persoonallinen kirjoitustyyli ja sellaisen informaation tarjoaminen, jota google ja wikipedia eivät kolmessa sekunnissa löydä. Se, kuinka hyvin tätä osataan tietty käyttää hyväksi, on eri asia…


  2. Et ole Edgestä digannut? Ylivertainen pelilehti, kallis tosin; itselläkin tulee ainoastaan kirjastossa luettua.

    Enivei, kotimaiset lehdet ovat hyviä, ja itse ainakin luen tekstiä mieluummin suomeksi kuin englanniksi. Tällä hetkellä kotimaiset pelilehdet näyttävät aika hyviltä, vaikka myönnän tunteneeni vetoa Peliasemankin täydelliseen taittokaaokseen (kuten kuvasta näkyy – jumalauta mitä meininkiä!)
    Kolme vuotta sitten ostin nostalgiahuuruissa läjän Super Power -lehtiä. Onneksi sain halvalla. Aika kultaa muistot.


    • Täytyy myöntää etten ole 100% varma lukeutuiko Edge Englannissa lukemieni lehtien joukkoon – en tosin yllättyisi jos se olisi mennyt teini-iän kärsimättömyydessä ohi. Täytyypä ensi kerralla kirjastossa käydessä tutustua tarkemmin, kun omakin syy lukea lehtiä on muuttunut (vrt. pelkästä viihteestä analyyttisempään)!

      Ainakin Peliaseman typografiassa on jotain edelleen vetoavaa, nostalgiaa tai ei. Kirppareilla välillä törmää vanhoihin lehtiin, mutta kovin kalliilla niitä ei mainitsemastasi syystä kannata hamstrata, sillä joko luettavaa ei ole kuin nimeksi tai sitten niiden laatu… no, niin. Parasta antia tuntuvatkin olevan erilaiset näkemykset ja kommentit, jotka havainnollistavat aikansa tottumuksia ja yleistä ilmapiiriä paremmin kuin yksikään jälkikäteen tehty kirjoitus aiheesta!



Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: