h1

Ōkami

19 toukokuun, 2010

Ōkami (PS2)
Wiki

Lyhyesti: Valkoisen auringonjumalasuden tarina ei ole vain kaunista katseltavaa, mutta myös monipuolinen tunnelmaltaan

Clover Studiosin toiseksi viimeiseksi taidonnäytteeksi Capcomilla jäänyt Ōkami lukeutuu niihin peleihin, jotka herättävät monessa ”miksi Japani, miksi” -parkaisuja – ei siksi, että kyseessä olisi yksi Rapelayn tai edes Muscle Marchin kaltaisista aivopieruista, vaan koska Ōkami on tyyppiesimerkki innovatiivisesta ja mielenkiintoisesta teoksesta, jota japanilainen yleisö ei koskaan todella löydä omakseen. Genrejumittamisesta riittää varmasti urputettavaa toistamiseen, joten tässä artikkelissa voidaan keskittyä tuomaan esille niitä puolia Ōkamista, jotka korkeisiin myyntilukuihin olisivat ehdottomasti oikeuttaneet: kyse on nimittäin yhdestä PS2:n kauneimmista ja tunnelmallisimmista peleistä, joka onnistuu samanaikaisesti olemaan myös suloinen ja hauska. Koska vuoden sisään on myös lupailtu Nintendon DS:lle sijoittuvaa jatko-osaa Ōkamidenia, on aikakin perehtyä tarkemmin auringonjumala Amaterasun seikkailuihin!

Ōkamin ymmärtää immersiopeliksi jo alussa, kun tarinan taustajuonta valotetaan esinäytöksessä hitaasti mutta varmasti. Tiivistettynä, sata vuotta sitten käytiin ankara taisto Orochi-nimisen demonin sekä urhean Nagi-soturin välillä, joka päättyi jälkimmäisen voittoon Shiranui-suden jeesattua aina tarpeen tullen. Kun pahan voimat pääsevät jälleen valloilleen, kutsuu puunhenki Sakuya avuksi valkoisen suden hahmon ottaneen auringonjumala Amaterasun. Yhdessä minikokoisen toverinsa Issunin kanssa edessä on seikkailu halki Nipponlandian, sillä ympäri maan kylät ovat joutuneet katalan kirouksen vangiksi. Onneksi Amaterasulla on apunaan vahvojen tassujen lisäksi ylimaallinen taikapensseli, Celestial Brush, jonka avulla voi loihtia esiin niin hajonneita esineitä, jumalaista tuulta kuin kuihtuneiden kasvien alkuperäisen elinvoimankin. Kyse on siis kovin perinteisestä seikkailukertomuksesta hyvän ja pahan välillä, mutta Ōkamin omaleimainen tunnelma auttaa varmistamaan, ettei tämä tarina vahingossakaan unohdu mitäänsanomattomuuden turpeaan suohon.

Ensimmäisenä kuka tahansa huomaa grafiikan, joten siitä on luontevaa puhua jopa kliseisyyden uhalla niin aikaisin kuin mahdollista: Ōkami on yksinkertaisesti erittäin kaunis peli. Kauneus ei ilmene samalla tavoin kuin vaikkapa FFXIII :n siloposkisten sankarittarien täydellisesti renderoiduissa silmäripsissä, vaan oikeasta taiteesta inspiraationsa ottavassa grafiikassa, joka on cel-shadingin ansiosta sekä sarjakuvamaisen värikästä että maalauksellisen herkkää. Sumi-e-maalausten hengessä toteutettu maailma imee mukaansa ensimmäisistä minuuteista lähtien, ja voipa juonenkuljetuksen taustalta bongata jopa Hokusain kuuluisimmat puupiirrokset mieleen tuovia kaikuja; parhaat puolensa visuaalisuus kuitenkin näyttää vasta tarinan pyörähdettyä kunnolla käyntiin, kun maiseman muutoksia pääsee ihailemaan aitiopaikalta omien kättensä tuloksena. Vaikka Amaterasu matkoillaan onnistuu keräämään jos jonkinlaista pensselikikkaa repertuaariinsa aina kirsikkapommeista ajan hidastamiseen, on luonnon virvoittaminen niistä kiistatta se näyttävin: kun laaja-alainen kirous ensimmäistä kertaa haihtuu ja puut, kasvit ja kukat syöksyvät valtoimenaan peltojen yli, on kokemus lähes hengästyttävä. Näkymään tottuu ajan kanssa, mutta esimerkiksi pienikokoisempien ruohomättäiden palauttaminen entiseen loistoonsa saa kentät kirjaimellisesti loistamaan. Kasvillisuuden myötä ilmaantuu myös eläimiä, joita syöttämällä kerää paitsi kokemuspisteitä, myös palkitsevuuden tunnetta seuratessaan esimerkiksi villisian tai apinan ruokailua.

Koska tapahtumat sijoittuvat siis myyttiseen Nipponiin, on japanilainen mytologia yhtä vahva elementti pelin tunnelmassa kuin sen taiteesta ammentava visuaalisuus ja musiikki. Vaikka itse taistelut eivät vaikeustasollaan juuri päätä huimaa, on vihollisiin törmääminen aina Tapaus aivan heiveröisimmistä henchmeneistä lähtien: uusien tuttavuuksien kohdalla peli kun esittelee heidät yksityiskohtaisten piirrosten siivittäminä, realistisemman taiteen keinoin. Sama pätee moneen päähahmoon (jotka niinikään mytologiasta ammentavat), minkä ansiosta tarunomaisuus on käsin kosketeltavissa vaikka käytännössä ruudulla juoksentelisi eriskummallisia mini-ihmisiä. Ratkaisun avulla sarjakuvamainen ulkoasu saa syvempiä, vähemmän lapsenomaisia tasoja, sekä luo ilmapiiriä vakavasti otettavasta (sekä omg eeppisestä!!!) historiasta, jonka pariin myös perinteiseen japanilaiseen kulttuuriin vähemmän perehtyneet voivat vaivatta hypätä. Henkilökohtaisesti saatoin selata vihollisten ’muotokuvia’ menuvalikosta useampaankin otteeseen, puhtaasta mielenkiinnosta perinteitä ja mielikuvitusta yhdisteleviä designeja kohtaan. Ajatella, että alkuperäisissä suunnitelmissa demoni-vihollisten tilalle oli kaavailtu dinosauruksia!

Ōkami vetoaa ankaan ennen kaikkea kuitenkin siksi, että se on yleisilmeeltään niin monipuolinen. Tunnelma ei jumahda vain yhteen lokeroon nimeltä ”kaunis” tai ”seikkailullinen”, vaan pelissä yhdistyy samanaikaisesti hampaat sulattava söpöys (Sleepy the Bear!), hauskuus (Amaterasun tilannekomiikka, Issunin huonot jutut) sekä kauneus (jo mainittu luonnon ihmeellisyys), mutta myös pelottavuus, joka kumpuaa tuntemattomista, kirouksen peittämistä alueista ja niissä odottavista vaaroista. Teknisessä mielessä Amaterasu saisi ottaa lukua joka toinen sekunti että mitään Game Over -ruutuja joutuisi koskaan tuijottamaan, mutta mustanpunaisen savun keskelle sokkona juokseminen yön pimeimpinä tunteina saa siitä huolimatta jännittämään valkoisen suden puolesta. Hullun puunhakkaajan kotikonnuille eksyminen sai pakenemaan tassut ulvoen, vaikka leikkuuveistä heilutteleva mummo köpöttelee perässä noin kymmenen metriä tunnissa; kirotussa merirosvolaivassa päälle änkevät haamut ja Amaterasua havittelevat jättikourat saivat äkkiä toivomaan, että oltaisiin taas rannalla auringonpaisteessa. Eläytyminen Amaterasun rooliin onnistuu siis enemmän kuin helposti huolimatta siitä, että suoranaista uhkaa ei ole – demoneista haluaa kuitenkin eroon keinolla millä hyvällä, ja ”puhdistettujenkin” alueiden sisälle jääneet hirviöulottuvuuteen johtavat portit tulee putsattua kertaheitolla ihan periaatteesta.

Kun maat ja mannut sitten hehkuvat elämää ja ympärillä pyörii jos jonkinlaista elukkaa, on olo kaksin verroin voitonriemuisempi: minä sain tämän aikaan, linnut kasvaa ja ruoho laulaa! Tällöin on hyvä hetki ottaa kaikki irti freeroamingista eli erilaisten pikkutehtävien suorittamisesta, joilla on vähän tekemistä pääjuonen kanssa mutta jotka tekevät sitäkin iloisemmiksi. Maasta löytyy kätkettyjä aarteita sekä virkoamista odottavia neliapiloita, öisin voi metsästää Wanted-listan hurjimuksia tai vaikkapa kalastaa tylsyyteensä. Riemastuttavin älyttömistä haasteista oli kierittää mäen päällä nukkuvalle Sleepy-karhulle erilaisia pyöreitä esineitä, sillä karhun ilme oli kerta toisensa jälkeen palkitsevampi kuin mikään määrä kokemuspisteitä. Juju on siinä, että itse pelattavuus on niinikään sidottu immersioon muunmuassa jo mainitun Celestial Brushin kautta: kun Amaterasu piirtää taikamusteellaan, pelaaja on itse vastuussa kuvioista tatinpyörittelyllä. Parhaimmillaan tämä on yhdistettynä muuten hieman tylsään tasoloikkailuun, jossa hyppyjen ja juoksujen ajoittaminen vaikkapa lumpeenkukkien tai köynnösten piirtämiseen mahdollistaa saumattoman liikkumisen kinkkisillä radoilla.

Kaiken tämän lisäksi Ōkami tekee oikein sen, missä niin moni jrpg feilaa auttamatta: luomaan mielenkiintoisia kyläyhteisöjä ja NPC-hahmoja, joille tekee aidosti mieli puhua. Siinä missä keskimääräinen kissanpelastusreissu saa haluamaan kuristaa ko. kissan, Ōkamissa juoksen surutta useamman alueen läpi noutamaan jonnejallelle esinettä x, koska… no, kiinnostaa! Hahmot ovat persoonallisia, puhuvat älytöntä jibjab-kieltä ja heittävät usein aika kummallista settiä, mutta heidän luokseen palaa mielellään ja uusiin on mukava tutustua. (Astronauttikypäräinen Kaguya? Ihana!) Edes jatkuvasti äänessä oleva, tissien puoleen hakeutuva Issun ei rasita ylihuolehtivaisuudestaan huolimatta, ja toistamiseen matkan varrelle tuppaavan Wakan tapaamista alkaa jopa odottaa. Voi vain otaksua, että ankan lempeys Ōkamin asukkeja kohtaa johtuu nimenomaan kokonaisuuden toimivuudesta, sillä on vaikea vihata tyhmintäkään hahmoa kun maailma tämän ympärillä on niin aseistariisuva. Vaikka Ōkami ei pelinä täydellinen olekaan, on se tunnelmassaan silti vertaansa vailla. Ennen kuin huomaakaan, on kuluttanut tunteja ruokkimalla eläimiä – ja parasta on, ettei touhua haluaisi siltikään jättää kesken.

2 kommenttia

  1. Täyttä asiaa koko teksti. Ai ai kun tuli lukemisen jälkeen taas mieli pelata tätä, mutta oma kopioni on lainassa kaverilla… ;_;


    • Kiitän! Kova on hinku itselläkin palata pelin pariin, ei malttaisi millään odottaa että pääsee etsimään kaikki mahdolliset aarteet ja pelastamaan kaikki kuihtuneet apilat.



Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: