h1

Final Fantasy XIII (2/2)

12 toukokuun, 2010

Final Fantasy XIII (2/2) (Xbox360)
Wiki

Lyhyesti: Samaan aikaan toisaalla: perse edellä puuhun a.k.a wait, what

Ensimmäisessä osassa anka hehkutti FFXIII:n parasta puolta eli sen taistelusysteemiä, ja sivuutti suosiolla muut sisällölliset seikat lähes kokonaan. Tällä kertaa on siis tarkoitus pureutua juoneen ja hahmoihin, tunteita herättäneeseen lineaarisuuteen sekä sen vaikutukseen pelin kokonaisuuden kannalta. Spoilerivaara on massiivinen, ja tavallaan on kova houkutus jättää puhumatta pelin loppupuoliskosta sen tarkempia jotta jokainen voisi kohdallaan kokea yhden vuoden suurimmista trollauksista antikliimakseista, mutta koskapa anka olisi jättänyt avautumatta kun kerran avautumisen makuun ollaan päästy. Hei, ei koskaan niin hyvää ettei mahdollisesti jotain huonoakin – joskus sitä huonoa on vain annostellu verrattain läjäkaupalla, mutta mitäs me pienistä! Piikkitukat ja isot miekat, activate!

…Paitsi että FFXIII:stä ei oikeastaan löydy kumpaakaan, isoja miekkoja tai painovoimaa haastavia kampauksia siis, vaikka puolet kööristä toki onkin ilmeisesti teetättänyt tukkansa yhdellä ja samalla parturi-kampaajalla, jonka arsenaalista löytyy tasan kerrostettuja leikkauksia, suoristusrautaa ja hiuslakkaa gyaru-o:iden hengessä. (Fangin sisäinen The Smiths-fanityttö manifestoituu mitä ilmeisimmin tämän kasarikerrostuksessa, kun taas Sazh on villi ja vapaa kuten vain Tosimies™ voi.) Se, että hahmokastin esittely sujuu näppärästi hiuksista puhumalla kertoo itse asiassa enemmän kuin hyvin niistä lähtökohdista, joista FFXIII tarinallisesti ponnistaa: kovin on nättiä kaikkialla, mutta keskittyminen herpaantuu vääjäämättä ihan muihin hommiin.

Teoriassa touhu potkii ihan mutkattomasti, sillä samalla paperilla jolla koko FFXIII:n juonta on lähdetty ideoimaan, siis: keskeisenä tapahtumapaikkana toimii Cocoon, fal’Cie-jumalhahmo Orphanin ylläpitämä paratiisimaailma, jossa junat kulkevat ja natsit seisovat raiteilla. Paikan populaatio pelkää kuollakseen rinnakkaismaailma Pulsea sekä sen fal’Cieiden kiroamia l’Cie-supersotilaita, joiden tulee suorittaa heille merkitty mystinen missio ennen kuin muuttuvat sieluttomiksi Cieth-hirviöiksi. FFXIII:n kansikuvatyttö Lightningin sisar Serah onnistuu kätevästi nakittamaan itsensä l’Cieksi ennen pelin suoranaista alkua, minkä seurauksena homma jos toinenkin kusee ansiokkaasti sukkaan ja erinäisten selkkausten lopputuloksena Lightning itse, Serahin kihlattu Snow, äitinsä armeijan kähnäyksiin menettänyt Hope sekä salaperäinen Vanille-tyttö päätyvät kaikki lainsuojattomiksi l’Cieiksi otettuaan matsia Cocooniin änkeytyneen fal’Cien kanssa. Vaikka myöhemmin mukaan liittyy vielä Vanillen hyvä ystävä Fang, käytännössä hahmoja ei yhdistä kuin heidän yhteinen missionsa ja muutama vihaside sinne ja tänne. Onkin viihdyttävää huomata, kuinka Kohtalostaan™ huolimatta porukka liukenee omille teilleen heti tilaisuuden koittaessa: vaikka kyse on varmasti enemmän taistelusysteemin rajoittamisesta näin varhaisessa vaiheessa peliä, on ratkaisu myös huomattavasti realistisempi FF-maailman mittakaavassa kuin loputtomat ”ai hei tavattiin just enkä ees tunne sua mut eiköhän lähdetä yhdessä maailmaa pelastamaan!” -aivopierut. Myös kahdenkeskinen interaktio yhtä pitävien hahmojen välillä saa uutta kosketuspintaa, kun menneisyyden haamut nousevat pintaan ja konflikteja seuraa, mikä onkin toisaalta ainoa selkeä kasassa pysyvä teema, sillä lupauksia täynnä olevan alun jälkeen lähdetään auttamatta luisumaan kohti pyhää yhdentekevyyttä hälyttävän nopeasti.

Tarina vieraannuttaa nimittäin ansiokkaasti muunmuassa siksi, että se pyörähtää kunnolla käyntiin vasta odottelun jälkeen, eikä moneen tuntiin ole luvassa mitään erityisen mullistavaa pääjuonen kannalta jos hahmojen väliset kähinät eivät nappaa. On tietysti mielenkiintoista pohtia alun asetelmaa, jossa vastakkain asetetaan eri hahmojen juurtuneita maailmankuvia, moraalikäsityksiä sekä yhteisen hyvän ja itsekkäiden tarkoitusperien tasapainottamista, mutta mitä pidemmälle juonessa mennään, sitä vahvemmin tulee olo ettei vain hahmoille ja pelaajalle ole epäselvää mihin XIII on oikeastaan menossa – sitä kun eivät tunnu tietävän edes Squeenixin pojat itse. Kaikki löyhä alkutaipaleen hahmonkehitys lentää ennen mittaa sulavasti ikkunasta, hahmojen persoonallisuus imeytyy mystisesti taivaan tuuliin ja vähän väliä eteen tupsahtaa täysin mitäänsanomattomia mutta ilmeisesti eeppisiksi tarkoitettuja sivuhahmoja, joiden ruudulla viettämän ajan voi laskea minuuteissa yhden käden sormilla. Luojan kiitos mukaan mahtuu myös iloisia yllätyksiä, joista pääasiassa vastaavat pelin paras hahmo Sazh sekä herran afrossa asuva chicobo. Tätä arvostelua lainaten, ”Square, jos teette pelin, jossa Sazh ja hänen afro-Chocobonsa vaikka paistavat pullaa kahdeksan tuntia, minä ostan sen.” Vaikka Sazh alun comic sidekick -syndroomasta irti päästyään lankeaa toisten tavoin lopulta persoonattomuuden syvään suohon, on hänen taustatarinansa ainoa, joka isä-poika -teemansa ansiosta kantoi pelin alusta loppuun asti.

Päähahmojen lainsuojattomuus heijastuu konkreettisesti pelin yleisilmeeseen, joskin on todennäköisesti enemmän sen seuraus kuin syy: kyse ei ole niinkään seikkailusta kuin jatkuvasta pakomatkasta. Positiivisessa mielessä tämä karsii kaikki turhat kiertokäynnit matkan varrelta, eikä aikaansa tarvitse kuluttaa jauhamalla shaibaa jokaisen vastaantulevan tollon kanssa akselilla NOH MAAILMA PELASTETTAVANA MUT PELAANPA TÄSSÄ TUHAT TUNTIA BLITZBALLIA tai ETPÄ PÄÄSE NYT TÄSTÄ OVESTA JOS EI OO AVAINTA JONKA OON KÄTEVÄSTI KÄTKENY PERSEESEENI JOTEN ETIPÄ SE KUULE SIELTÄ. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä rpg-NPC:t ovat nimittäin yksinkertaisesti liian vamukkeja ja tylsiä että anka jaksaisi kuunnella lätinää naapurin jallen kihdistä tai pelastaa sylikissoja puusta, vaikka poikkeuksia toki on; tällä saralla XIII:n mutkat suoriksi -asenne on ihan huojentava, mutta syystä tai toisesta touhu ei kuitenkaan pelitä ihan toivotulla tavalla. Joka toiseen kulmaan tungetut cutscenet käyvät äkkiä vanhaksi elokuvamaisista avuistaan huolimatta, ja vaikka dramatiikkaa, suuria tunteita ja hahmonkehitystä on tarjolla, alkaa pian toivoa että sellaiset pökkelöhahmot kuin Snow pitäisivät lättynsä kiltisti ummessa. Itse asiassa cutscenejen ulkopuolinen läpänheitto oli monessa suhteessa paljon mielenkiintoisempaa ja jopa aidompaa kuin teatraalisiin kohtauksiin varattu dialogi.

Paikasta A paikkaan B juoksemisella on toki huonot puolensa, joista puoli internetiä onkin ehtinyt avautua etu- ja takaperin FFXIII:n ilmestymisestä asti. Kyllä, peli on äärimmäisen lineaarinen. Ei, itse lineaarisuus ei ole pelin ongelma, vaan tapa, jolla se on toteutettu. Harva FF on oikeasti mitään muuta kuin yksi iso viivotin jonka halkeamiin on tungettu kaikenlaista tuubaa, mutta XIII on unohtanut lisätä poistamansa tuuban vastapainoksi mitään pelaajaa aidosti kiinnostavaa. Jopa Pulsen näennäinen free roaming -osio osoittautuu tarkemmin tutkailtuna armottoman itseään toistavaksi, eivätkä muka FFX:n battle arenan tasoista haastetta tarjoavat Titan’s Questit osoittaudu loppupeleissä kovin mielekkäiksi koitoksiksi jopa taistelun alkaessa pidemmän päälle toistaa itseään. Jos achievement-fappaus ei kiehdo, on motivaatio esimerkiksi viiden tähden taistelujen suorittamiseen aika lailla nollassa, kun palkintona vaivannäöstä odottaa joku hikinen trophy, hurraa.

Suurin lineaarisuuden kompastuskivi liittyy kuitenkin ankan näkökulmasta katsoen immersion tunteeseen, tai oikeastaan sen puutteeseen. Yleisesti ottaen raja ”avoimen” ja ”rajoitetun” konsoliropen välillä on enintään häilyvä, sillä näennäinen maailmankartta voi olla yksi iso plasebo-efekti, jolla ei tarkemmin katsottuna ole mitään tähdellistä merkitystä. Pelkkä sen puuttuminen ei siis tuhoa illuusiota elävästä, koheesista maailmasta, mutta XIII:n tapauksessa sekä armoton kiire paikasta toiseen yhdistettynä vapaan liikkumisen sekä fyysisen maailmankartan eliminoimiseen aiheutti ainakin allekirjoittaneessa vaikeuksia ajatella Cocoonia todellisena maailmana pelkkien toisistaan irrallisten kenttädesignien sijaan. Matkan aikana vieraillaan jos jonkinlaisessa paikassa ja tutustutaan Cocoonin silmäkarkkitaustoihin, mutta vasta Gran Pulsella alueet tuntuvat konkreettisesti liittyvän toinen toisiinsa, oli kyse sitten viidakosta tai lumisista vuoristoista. Asiaan voi toki vaikuttaa se, että tähän mennessä tunneinvestointi itse tarinaan ei ollut enää kovin korkealla, ja ajatus jättää Fang ja Lightning kalastamaan virvelillä jännittäviä merenalaisia eläimiä loppuelämäkseen tuntui huomattavasti mielekkäämmältä vaihtoehdolta kuin palata takaisin Cocoonin sekaviin teknokaupunkeihin (niin paljon kuin anka teknokaupungeista pitääkin!).

Huolimatta siitä että viimeisen parin-kolmen kappaleen aikana on tullut parjattua XIII:tä niin lineaarisuuden kuin kökköjen ratkaisujenkin puolesta, on anka silti vahvasti sitä mieltä että peli on saanut enemmän kakkaa niskaansa kuin se olisi ansainnut minkä tahansa muun nimikkeen alla. Perinteitä ja tuttua turvallista hiusgeeliä kaipaavat ovat auttamatta väärässä paikassa, ja olisikin mielenkiintoista tietää kuinka montaa ahdistaisi yhtä ekstensiivisesti jos laatikon kannessa komeilisi Final Fantasyn sijaan vaikkapa Turbanaattori 2000. Vaikka ensi-ihastumisen ja yli 30 tunnin jälkeen jopa ankan paljon kiittelemä taistelusysteemi alkaa toistaa itseään näytettyään kaikki paukkunsa, on silti syytä nostaa hattua Squeenixille rohkeasta lähestymistavasta ja innovatiivisesta suhtautumisesta perinteiseen vuoropohjaisuuteen (jonka saralla moni muu peli on Final Fantasyistä mennyt jo ajat sitten ohi). Paketti olisi kuitenkin toiminut huomattavasti paremmin mikäli mukaan olisi muistettu laittaa karsittuja piirteitä vastaava määrä uusia lisukkeita, tai käytetty hyödyksi sitä vapautta jonka kyseinen konsepti on pelille ylipäätään antanut. Makuasioista puolestaan on paha kiistellä mitä tarinaan ja hahmoihin tulee, mutta on aikaa siitä kun anka viimeksi pääsi todistamaan yhtä käsittämättömän urpoa lopetusta pelissä: ehkä tuli missattua jotain oleellista, mutta useamman tunnin ”taistellaan kohtaloa vastaan ja pelastetaan koko maailma” -hokeman jälkeen anka ei odottanut hahmojen nimenomaan pistävän maailman paskaksi, ITSA MIRACLEE MARIO, hei kato tapettiin Orphan ja ollaan kaikki Gran Pulsella nyt hirviöiden ympäröimänä mut eiköhän mietitä Snown ja Serahin häitä!

Parhaiten asian tiivistää ehkä seuraava, ankan luottopelikaverin avautuminen:

Back at Squarenix HQ: Dev huddle guys, we just blew up the world, how the crap do we get out of this
How about…the lesbos turn into a world destroying monster then turn into crystal while scissoring and then the loved ones of the remaining party members suddenly show up and then credits.
I LOVE IT!

So that’s what they did, and my jaw dropped, and I feel that things could have been different if the conversation had progressed just a little further.

”But guys, what about the fact that everyone on Cocoon is trapped on a floating sphere which now has no power, food or water and a population which is seemingly completely incapable of looking after themselves.”

But it didn’t, and that’s just one small point in why nothing made sense.

IN SUMMARY: COMBAT GOT BORING THE PLOT WAS LEFT FULL OF HOLES AND THE ENDING WAS HORRIBLE and Lightning didn’t even get her tats out.

Mitäpä siihen enempää lisäämään. Vaikka kaiken reiluuden nimissä kyse ei oikeasti ole huonosta pelistä, FFXIII onnistuu vain torpedoimaan aivan viime metreillä itsensä siihen malliin että jälkimaku on pakostakin hieman katkera. Mutta kuten aina, kyllä anka sen pariin varmasti palaa kun taistelusysteemin kutsu käy jälleen vastustamattomaksi, ja cutscenet voi aina skipata nappia painamalla. Halleluja!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: