h1

Ducktales

14 huhtikuun, 2010

Ducktales (NES)
Wiki

Lyhyesti: Vauhtimesta hurjin on Transilvania, Himalaja, kuun kamara

Disneyn klassikkolisenssipeleillä jatketaan, eikä syyttä: lapsena tuli tuijotettua Ankronikkaa televisiosta ja nauhalta lukemattomia tunteja, joten on loogista että myös Ducktales on yksi ankan suosikkeja selkeän (joskin paikoitellen armottoman) pelattavuutensa, värikkään ulkoasunsa sekä tarttuvan soundtrackinsa ansiosta. Pelin kenties nimekkäin raita, Kuukentän BGM, löytyy kerta toisensa jälkeen erilaisilta ”parhaat videopelimusat top xyz” -listoilta ja kieltämättä sitä on ajan saatossa tullut kulutettua niin miditiedostona kuin itse kentän taustamusiikkinakin, mutta löytyy Ducktalesista toki muutakin nostalgisoitavaa kuin tämä yksinäinen kappale. …Vai kuinkahan suuri osa tunnearvosta sittenkin lukeutuu ankkailun piikkiin? Elämän suuret kysymykset nostavat taas päätään muistojen suosta.

Suurin osa pelin rahankeruuteemasta (Roope Ankka koluaa maailmaa ja sen synkkiä kolkkia hamstratakseen mahdollisimman suuren potin kilisevää ja kahisevaa todistaakseen olevansa luomakunnan rikkain siivekäs, kovat piipussa siis) meni pentuna rehellisesti ohi, sillä pistesaldot, rahasaldot, se ja sama mikä valuutta. Suurin osa ajasta meni keppipomppuilun opettelemiseen, sillä käytännössä pelissä ei ole kovasti järkeä käyttää mitään muuta liikkumisen muotoa. Kontrollit ovat toki sitä itseään, eli joustovara on rajoitettu ja tähtääminen suotavaa, sillä päälle tunkee puskista jos jonkinlaista ötökkää tai ilkimystä joiden päälle mätkähtäminen tuntuu usein olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Vaikka lämää voi ottaa kaikista mahdollisista ilmansuunnista ja vihollisten kulkuratojen opettelu on toisinaan kätevää, ei kyse ole oikeastaan mistään kovin kinkkisästä pelistä, äkillinen respawnaaminen vain saattaa usein yllättää hankalammissa kohdissa ja trial by errorilla pötkii pitkälle.

Vaikeustaso olisi kieltämättä voinut pelkistä kankeista kontrolleista johtuvien pällikuolemien lisäksi olla selkeästi korkeampikin, sillä Ducktalesia jos jotain ei ainakaan ole pituudella pilattu. Kenttiä on käytännössä kourallinen, eikä niiden läpäiseminen ole kovin mittava urakka edes ensikertalaiselta (ikäsuhteuttamista tietenkään unohtamatta). Koska usein kuulee puhuttavan miten vuonna kivi ja brontosaurus joutui hakkaamaan samaa peliä puoli vuotta ennen kuin saattoi edes uneksia uudesta nimikkeestä, on Ducktales saattanut olla monelle ankara pettymys lyhytkestoisuutensa vuoksi – me kavereilta pelejä lainailleet tietenkään emme ole tällaisesta viis välittäneet, joten sikäli en itse koskaan nuorempana saanut ahdistuskohtauksia Ducktalesin vuoksi. Tähän on toisaalta voinut paljolti vaikuttaa myös se, että toisin kuin monet muut aikansa tasohyppelyt, Ducktales ei ole pelkkä suoraviivainen putkijuoksu, vaan yrittää edes kautta rantain palauttaa pelaajaa takaisin entisiin kenttiin nurkkia koluamaan erilaisten esineiden perässä. Salahuoneita ja bonusaarteita myös riittää, joten teoriassa Ducktalesista saa seitsemää minuuttia pidemmän pelikokemuksen jos hieman touhuun panostaa.

Kenttiin palaa etsimään avaimia ja muuta sälää toisaalta ihan mielelläänkin, sillä ne on suunniteltu puoleensavetävän värikkäiksi ja erilaisia ansoja on ujutettu matkan varrelle riittämiin. Surutta anka voi myös myöntää, että yksi vahvimmin mieleen jääneistä seikoista liittyi pelin aarteisiin, erityisesti niihin jälkiruokapainotteisiin: nostaa kummasti motivaatiota etsiä rojua ja bongata salahuoneita, jos niistä löytyy pehmiksiä ja kakkua! Yhtä oleellisia motivaattoreita ovat mm. Himalaja-kentän lumipuput (vaikka jääkenttä ffff fff ffff), Transilvanian hauta-arkut ja vampyyriteemailu yleensä, sekä omituiset mustekalalonkeroiset avaruusoliot kuun kamaralla. Yksityiskohdat tekevät kokonaisuuden hei! Viidakon tai kaivoksen syövereistä löytyvät kaverit istuivat myös loogisesti kuvioon, tottakai, oli kyse sitten ohjeita tarjoavista Tupusta, Hupusta ja Lupusta tai keskellä kaivosta herkkuja nakkelevasta Selma Taatelista.

Mutta musiikki, se musiikki. Kaikki ylläoleva on oikeastaan aika toissijaista sen rinnalla, että oikeasti kaiken Ankronikkafanituksen (kuten Tikun ja Takun tapauksessa, tätäkin tunnaria on tullut kailotettua kahdella kielellä jopa Lontoon kaduilla) sekä ihan mukiinmenevän pelattavuuden sijasta pääosaan Ducktalesissa nousee sen soundtrack. Kuten jo alussa mainitsin, The Moon on saanut sittemmin jopa suuruudenhulluja mittasuhteita fanien käsittelyssä, eikä suotta; kappale on kertakuulemalla tarttuva, polveileva ja B-osaltaan suorastaan nero. Ducktalesin musiikkimeriitit ulottuvat kuitenkin paljon laajemmalle alueelle, sillä kentistä jokainen on omaperäinen erityisesti taustoiltaan: Himalayan renkutus tekee hulluksi parhaalla mahdollisella tavalla, afrikkalaisissa kaivoksissa on asennetta ja tunnelmaa, Amazonissa on hyväntuulista ja perinteistä kasibittistä aivottomuutta joka ääniefekteihin yhdistettynä saa aivot piippaamaan seuraavat viisi päivää.

Oma ehdoton suosikkini kaikkien joukosta on kuitenkin Transylvania, joka rakentuu yksityiskohtaisen mielenkiintoisesti ja on täynnä aiheelleen liittyvää tunnelmaa. Onkin sääli, että The Moonin dominoidessa remix-listoja joutuu Transylvanian ystävänä tyytymään huomattavasti pienempään määrään kappaleesta tehtyjä renditioita, mutta onneksi myös tästä on ilmeisesti olemassa (?) prototyyppiversio, joka kuulostaa alkuperäistäkin häiritsevämmältä, positiivisessa mielessä tietysti. Onkin oikeastaan aika lohdullista tietää ettei ole ainoa joka voi vuosia ja taas vuosia fiilistellä käytännössä samoja parin minuutin renkutuksia, sekä löytää niistä uusia puolia erilaisten versioiden avulla. Videogame remixit, mitä anka tekisikään ilman teitä!

Ducktalesissa on tiettyä imua pelillisesti myös vanhemmalla iällä hakatessa, mutta tuubaahan se olisi jos väittäisi suurimman osan viehätyksestä perustuvan vain ja ainoastaan tähän; peli on lyhyt kuin mikä, ei tarjoa kovin kummoista haastetta kontrollien istuttua hanskaan ja aikakaudelleen tyypillisesti tarjoaa antikliimakseja itse lopetuksen muodossa. Timanttinen soundtrack kuitenkin houkuttelee könyämään kenttiä yhä uudelleen ja uudelleen, ja yhdistettynä muihin yksityiskohtaisiin turhuuksiin on kasassa paketti, jota ei tarvitse niputtaa vain ja ainoastaan nostalgian alle jos pelisormea äkillisesti syyhyttää. Ja siitähän ei pääse mihinkään, että Ankronikan itsensä tunnari on edelleen yksi parhaista piirrossarjojen tunnusmusiikeista ikinä…

4 kommenttia

  1. Tasokasta ja omaperäistä analyysiä. Musiikkilinkit ovat huikeita.

    Omat kokemukseni Duck Talesista ovat ajalta, jolloin olin niin pieni, että peli oli liian vaikea. Siitä huolimatta peli jäi armottoman ankkafanin muistoihin ikuisiksi ajoiksi. Voisikin melkein ottaa projektiksi pelailla Duck Talesin lopultakin läpi.


    • Kiitän! Ala-asteikäisenä Ducktalesin parissa kieltämättä kului pidempään tahmanäppien takia, minkä ansiosta myöhemmällä iällä pelaaminen on aina hauska kokemus. : D Onneksi niitä kuolemia silti seuraa ajattelamattomalle pelaajille entiseenkin tapaan!


  2. Itsekin olen päässyt pelaamaan tätä loistavaa peliä mutta se kakkonen on vähän hukassa—nähnyt kun lähisukulaiset pelanneet mutta itse en saanut koskeakaan kyseiseen teokseen. Onko tästä luvassa retrospiikkiä?


    • Kakkosta on tullut ekstensiivisesti hakattua oikeastaan vasta emulaattorivaiheessa (paljon ensimmäistä peliä muistuttavana ei lapsena siihen saanut samanlaista kosketusta), mutta varsinkin ennen-nyt vertailussa DT2:n voi tulevaisuudessa vielä nähdä!



Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: