h1

Spotlight: Final Fantasy VIII – Mystinen Parempi Puoli

6 maaliskuun, 2010

Spotlight: Final Fantasy VIII – Mystinen Parempi Puoli
Wiki

Lyhyesti: Koska jokainen on edes kerran elämässään Devourin arvoinen

Spotlight on 8-bit ankan uusi kategoria, jossa anka avautuu tavanomaista tarkemmin valitsemastaan pelistä tietyn näkökulman nimissä. Idea Spotlightiin syntyi, kun anka ymmärsi ettei Yleiskatsaus millään riittäisi kattamaan sitä vaihtelevien tunnetilojen ja ragen määrää mitä osa peleistä tässä herättää – hyvänä esimerkkinä taannoinen FFVII:n rasittavimmista puolista kertova artikkeli, joka tätä nykyä myös Spotlightin alta löytyy. Koska anka on teini-iässään vääntänyt sormet verillä erityisesti Square-Enixin räpellyksiä, voi Spotlight tarjota avautumisia varsinkin Final Fantasyjen vekkuleista maailmoista – mitään FF_Fanipoika_96 -blogia 8-bit ankasta ei kuitenkaan ole tulossa, joten pelko pois, kyse on vain mahdollisuudesta eritellä lukemattomia tunteja nielleiden pelien piirteitä jotka sellaisenaan eivät muiden kategorioiden alle sovellu. Editorialista löytyvät jatkossakin yleisemmät teemapohdinnat ja Immersiosta tunnelmoinnit, Spotlight sen sijaan pyrkii tarjoamaan tarkemman katsauksen esimerkiksi paljon parjatun FFVIII:n parempiin puoliin. Ja kappas! Siitähän tämä artikkeli kertookin.

Pohjustukseksi anka tarjoaa erään parissa minuutissa keksimänsä teorian FFVIII:n syvimmästä olemuksesta: äf äf kasi on Squaren oma Twilight ja Yoshinori Kitasen Smeyer-taidonnäyte ennen mormonikotiäidin seksuaalista heräämistä. Yhtäläisyydet ovat tietenkin 100% pettämättömät ja vastaväitteet auttamattoman VÄÄRÄSSÄ; protagonistina kun on verbaalisesti rajoittunut pakanajumalan kauneudessaan haastava marmoripatsasteini ja tämän rakkauden kohteena Mary Sue -mittarit punaiselle pistävä suklaasilmäinen naapurintyttö, josta päähahmo pyrkii aluksi pakonomaisesti eroon kunnes kokee valaistumisen ja ymmärtää ettei voi elää ilman rakkaimpansa naiivia itsepäisyyttä ja hämmästyttävää kykyä joutua mitä päälleliimatumpiin ongelmiin. Ympärille heitetään muutama kaksiulotteinen statisti kuten eksentrisen omapäinen ja pirteä kaverityttö, uuteen tulokkaaseen jäisesti suhtautuva tissiblondi, nyrkkejään rakastava pelle ja … no, Irvine voi olla vaikka irvokas hybridi Jasperia ja Jacobia, puoliksi ~herkkä sielu~, puoliksi päällekäyvä naistenmies. Lisää yksi (1) kappale sijaisäitejä ja isiä sekä iso clusterfuckperhe, liitä taustalle mitäänsanomaton sota-preteksti (joka ilmenee vain niinä hetkinä kun kortinpeluun ohessa on tylsää) sekä tonneittain päämäärätöntä haahuilua ja lätinää tunteista joiden lähtökohdat ovat vähintäänkin kyseenalaiset (”oot kuuma, tuut tykkäämään musta”). Ravista ja sekoita, reciev ROMANTTISIN TARINA IKINÄ, TOSI RAKKAUS JA KYTEVIEN REISIEN HUUMA jne, jatka kunnes naamassasi on pysyvä palmunmuotoinen jälki. Hieno peli luvassa hei!

No ei. Tai no joo, sillä vaikka ylläoleva vertaus on kirjaimellisesti siltä istumalta väännetty, on FFVIII:n suurin kiro jotakuinkin sama mikä tekee Stephenie Meyerin vampyyrikirjoista ajanhukkaa: se on tarinallisesti ihan helvetin tylsä, puolivillaisesti toteutettu ja loppupeleissä täysin mitäänsanomatonta tuubaa. Anka tuntee ihmisiä jotka eivät ole jaksaneet pelata FFVIII:tä loppuun siitä yksinkertaisesta syystä ettei peli motivoi heitä ottamaan millään muotoa selvää mitä lopulta tapahtuukaan sydämen löytäneelle tinamiehelle ja tämän piripäiselle Dorothylle, eikä heitä voi oikeastaan tästä päätöksestä juuri syyttää: FFVIII vyöryttää pelaajan niskaan sellaisen määrän täysin älyvapaita mutta sitäkin yhdentekevämpiä juonenkäänteitä että heikompaa hirvittää. Meidän sotakoulu lentää hei, ja kellarissa asuu kolmileukainen läskimuumi! GF:t söi sun aivot etkä vaan muista et leikittiin kaikki lapsena Seesamtietä! En voinut sietää sua viimesen kahden cd:n ajan, mutta kooma teki susta vastustamattoman! Taivaasta sataa paskaa sinisiä lohikäärmeitä! Kovat piipussa, ei juuri muuta voi sanoa.

Mutta hetkinen, tämän tekstinhän piti puolustaa FFVIII:tä, ei haukkua sitä. Anka pyrkii kuitenkin olemaan etukäteisrehellinen siitä, etteivät nämä puolustelut kovin todennäköisesti juuri juonellisiin ansioihin liity – niistä nimittäin olen aika lailla samaa mieltä peliä kritisoivien kanssa. Tästä huolimatta FFVIII:n pelaaminen on hauskaa, ja tylsän hetken koittaessa tartun siihen herkemmin kuin vaikkapa FFIX:ään tai koottuihin anglo-amerikkalaisiin kirjallisuusklassikoihin. Miksi ihmeessä? Syitä on itse asiassa monia.

Syy 1: Junction-systeemi. FFVIII tekee uhkarohkean harppauksen junction-nimiseen konseptiin, jossa suojelusmaskotteja itseensä lätkimällä spedet oppivat yhtäkkiä esimerkiksi taikomisen ja tavaroiden käytön jalon taidon. Junctionin monikäyttöisyys näkyy kuitenkin ennen kaikkea statsien puolella, kun omat kyvyt boostautuvat niihin liitettyjen taikojen voimasta. Tämä on sekä hyvä että huono asia: jos FFVII:n suhteen kritisoin liiallista taikoihin painottumista, VIII:ssä vahvimpia taikojaan käyttää toisinaan liiankin kitsaasti, sillä esimerkiksi HP- tai STR-statsien aleneminen huolettoman tuhlauksen seurauksena on karua seurattavaa. Hyvänä puolena toisaalta taikojen osuus korostuu vähemmän ”hei tää tekee hittona lämää” ja enemmän ”mihinköhän statsiin tää sopis hyvin” -tasolla, joten löytämisen riemua riittää vaikkei vihollinen kantaisikaan super_mörssäri_666 -papatteja takataskussaan. Kuten kaikki varmasti tietävät, taiathan imetään pääasiassa vastaan tulevilta vihollisilta erillisen draw-komennon avulla, mistä seuraa vitsikkäitä tunteja pelin alkupuolella niiden irrotessa yhden tai kahden kappaleen kertavauhdilla. Ellei sitten ota käyttöön Toisia Keinoja…

Syy 2: Toiset Keinot. Kysyttäessä FFVIII:n parasta piirrettä, ankan parempi puolisko vastaa aina kuin apteekin hyllyltä lauseen ”sen rikkominen”. Tällä en tarkoita tietenkään kiekon vääntämistä tuhannen päreiksi vaan edellämainitun junction-systeemin romuttamista mitä luovemmilla keinoilla. Yksinkertaisin näistä on havaita jo alkutaipaleella konseptissa piilevä hyväksikäytön mahdollisuus, sillä alun GF:iltä (Quezacotl, Shiva, Ifrit sekä Dollet-väännön tuoksinnasta revittävä Siren) löytyy jo monenlaista kykyä joilla edesauttaa omaa sotilaallista uraansa: Quezacotlin Card-komennolla pahaiset sittisontiaiset ja ylikasvaneet tuhatjalkaiset muuntaa kätevästi pelikorteiksi sekä edelleen taioiksi, SeeD-arvonsa pätevälle kuukausipalkkatasolle nostava puolestaan ostaa lähikaupasta telttoja ja askartelee näistä Curagoja. Myös perinteinen heikompien taikojen muuntaminen vahvemmiksi on kova sana, jos viitseliäisyyttä löytyy. Jo ennen Balambia Squallin jonneposse voi siis olla sellainen tappokone että Edward juoksisi itkien karkuun nämä nähdessään.

Syy 3: Limit Breakit. FFVIII:n ’spesiaalihyökkäykset’ nostavat koko taistelusysteemiä vahvasti plussan puolelle, sillä päähahmokuusikon kohdalla niiden ilmaantuminen menuvalikkoon on aina ilon aihe. Junctionin ansiosta Gardenin teinisotilasihmeet ovat muutoin kyvyiltään tasa-arvofanaatikotkin ilahduttavan homogeenisia, joten spesiaalihyökkäykset tuovat toivottua maustetta taisteluihin – ja mikä parasta, ovat usein täysin interaktiivisia. Squallin Renzokukenista (jonka anka jostain syystä lukee edelleen päässään renzo-kuken, mitä hemmettiä) Zellin Dueliin ja Selphien Slotiin, sorminäppäryyttä, tarkkaavaisuutta ja keskittymiskykyä vaaditaan; Irvinen Shot ja Quistiksen Blue Magic ovat toteutukseltaan simppelimpiä mutta vaativat toisaalta taistelujen ulkopuolista panostusta. Rinoan ja tämän koiran Angelon yhteishyökkäys on vielä isompi lottokortti kuin Selphien Slot, mutta randomius toimii tässä eduksi sillä Angelo saattaa vierailla taisteluissa myös täysin läpällä ja kännissä. Noita-akkauduttuaan Rinoa omaksuu vielä Angel Wing -limit breakin joka näennäisestä turhuudestaan (vaikkapa Invincible Mooniin verrattuna) huolimatta on ihan pirun kätevä normitaisteluissa jos mimmillä on pelissä oikeat taiat: nämä nimittäin boostautuvat maksimiin, ja vaikka pelaaja ei voikaan häntä tässä tilassa kontrolloida, on Rinoa immuuni esimerkiksi berserkille, confuselle ja silencelle. Muutaman Blizzagan kanssa Angel Wing on sitä paitsi helpoin tapa ikinä hankkiutua Iron Gianteista eroon! Koska limit breakeja voi kerätä monen hahmon kohdalla ’lisää’ eri tavoin (aseupgrade, lehdet, esineet, ammukset…), on näihin liittyvä aarteenetsintä hauskaa ja käytännössä suoraan palkitsevaa. Pelaajasta riippuen myös Aurojen hyötykäyttö voi olla hyvä tai huono asia, mutta moni tuskin väittää ettei esimerkiksi Lion Heart/Wishing Star -kombo olisi voitonriemuista katseltavaa tiukan O-napin hakkaamisen tuloksena.

Syy 4: Aseet. Vaikka joka kylästä uuden paistinpannun mukaan nappaaminen onkin omalla tavallaan viehkeää, tykästyi anka aikanaan paljonkin FFVIII:n aseidenrakenteluun, jossa jokaisen uuden tappovälineen kasaaminen on oma voittonsa. Osaa näihin tarvittavista esineistä ei tietenkään löydä kuin vasta siinä vaiheessa kun seuraava, voimakkaampi malli olisi jo käsillä, mutta teoriassa konsepti on hauska ja käytännössä edes suurimman osan ajasta toimiva. Limitiensä takia Squallin gunbladen upgreidaaminen on tietenkin etusijalla, mutta esimerkiksi Rinoan ja Selphien aseiden vaihtelu jo pelkästään esteettisessä mielessä oli aina Tapaus. Uusien Weapon’s Monthly -lehtien löytämistä seurasi siis riemu ja into (sekä kiroilu kun tarvittavista esineistä ei ollut kuullutkaan), ja jopa Squallin parhaaseen aseeseen vaadittavien Energy Crystalien piekseminen Elnoyleilta Estharissa on pyhiinvaellukseen verrattava seikkailu: varmasti tylsä ja turhauttava, mutta omalla tavallaan hauska ja lopputulokseltaan mielekäs.

Syy 5: Maailmanmatkailu. Piirre, jota FFX:ssä varmaankin eniten kasin ja ysin jälkeen jäi kaipaamaan oli epälineaarinen maailmankartalla harhailu ja löytöretkeily, sillä VIII:hin on piilotettu paljon kaikenlaisia pikkujippoja kuten kummallisia Occult Fan -lehtiä (ok, on niillä joku funktio, olettaen että joku aidosti Doomtrainin niiden avulla löytää), Ufoseikkailu, ruukunpalasia Winhillissä, Mr. Monkey, Selphien nettisivut, hylätty tutkimusasema keskellä aavaa merta… Vaikka kokonaisuuden kannalta moni edellämainituista ei ole kovin merkittävä, ei anka voi koskaan täysin kirota FFVIII:tä jo pelkästään adbuktoitujen lehmien ja pyramidien takia.

Syy 6: Triple Triad. Tämä kohta on jännä, sillä anka ei perusta älyttömästi minipeleistä (ellei kyse ole Suikoden II:n kaltainen cook off -setti), eikä voinut sietää esimerkiksi ysin korttipeliä. Triple Triad sen sijaan… voi elämä, tämän voi muotoilla lähinnä sanoilla Super Srs Bsns. Kaikista sivujuonista ja extratehtävistä tärkeimmäksi muodostui ehdottomasti korttikerholaisten ankara nöyryyttäminen maailmanpelastamisen ohessa, puhumattakaan kaikkien erikoiskorttien keräilystä. Se määrä, mitä anka on tunneissa tähän aivottomaan minipeliin tuhlannut niin itse korttia viskoen kuin erilaisia vammasääntöjä resetoiden on sanalla sanoen nolo, mutta mitään en kadu – en edes sitä raivokohtausta jonka Ellonen kanssa avaruudessa pelaaminen Lagunakortin kiilto silmissä aiheutti kymmenennentuhannen häviön jälkeen (haista nyt jo huilu random same plus combo maksullinen virtahepo derka derka derka).

Tyypillinen maanantai-aamupäivä Itä-Helsingin lukiossa

Syitä voi olla (ja varmasti onkin) lisää, mutta tärkein on varmasti käynyt selväksi. Ok, myönnetään että alun ripityksestä huolimatta FFVIII:n maailmassa on myös tarinan/hahmojen osalta asioita joihin anka on mieltynyt, näistä ennen kaikkea Selphie ja tämän murhanhimoinen tyhjäpäisyys. (Tyttö joka sanoo loukkaantuneesta Moombasta ”Can we eat him?” ei voi olla kuin sydämeni valittu!) Quistiksen opettajastatusta lukuunottamatta hahmot ovat myös raikkaan aidosti teinejä, minkä nojalla jopa Rinoan vammailut voi antaa anteeksi (17-vuotias hemmoteltu tyttö käyttäytyy kuin 17-vuotias hemmoteltu tyttö? Voi ei, ennenkuulumatonta, soita äkkiä Hesariin!), Squallin emoilusta puhumattakaan. Tarinan alta erottuu myös enemmän tai vähemmän käsittelemättä jääviä teemoja jotka ovat oikeastaan aika häiritseviä: tapahtumien lämmin ja turvallinen koti on lapsisotilaita kouluttava bunkkeri joka tähtää potentiaalisten diktaattorinoitien nitistämiseen kylmän laskelmoidusti. Rinoa huomauttaa tästä sivulauseessa käsitellessään omia pelkojaan, todetessaan kuinka tappaminen ja taisteleminen on toisille niin tuttua ettei hän tunne aina pysyvänsä perässä. Kun miettii huomion kontekstia –joukko 17-18-vuotiaita keskustelee lapsuudestaan pipariksi nuketetun koulun koriskentällä–, touhun kyseenalaisuus alkaa vähintäänkin kummitella taka-alalla. Asetelmasta olisi viitseliäissä käsissä voinut saadakin aikaan vaikka mitä, mutta sellaisenaan FFVIII keskittyy vähemmän moraalipohdintoihin ja enemmän sekaviin aikaparadokseihin, minkä johdosta se ansaitsee viimeisen Twilight-vertauksensa: lupaa paljon muttei toimita. No, onneksi siinä missä Twilightin hyödyllisyys maksimoituu ovistopperina, on FFVIII:tä sentään hauska pelata – jos siis etsii tältä peliltä samanlaisia ansioita kuin anka.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: