h1

Bayonetta

5 helmikuun, 2010

Bayonetta (xbox360)
Wiki

Lyhyesti: Alkuvuoden addiktoivimmassa pelissä tunnelma on kohdallaan: veri lentää ja pylly pyörii

Bayonetasta kerran kuultuaan on sitä vaikea enää unohtaa, sillä Hideki Kamiyan uusin toimintarymistely tähtää kovaa ja korkealle: päähahmon virkaa toimittava, enkeleitä ja muita taivaallisia olentoja surutta listivä noitabeibe Bayonetta pitää demonisine tukkataikoineen ja revolverikorkkareineen huolta siitä, ettei pelaaja seuraavan kymmenen tunnin aikana edes muista sanaa tylsyys. Lähtöasetelma on herkullisen ylilyövä, mutta onnistuuko Bayonetta pelinä repimään teemastaan irti muuta kuin halpoja persevitsejä ja kankeasti verta korisevia enkelikuoroja? No, kyllä onnistuu, ja tässä artikkelissa anka aikookin valottaa pelin mukaansatempaavimpia ja tunnelmallisimpia puolia.

Vaikka ”pahan” puolella pelaaminen ei olekaan uusi juttu missään peliteollisuuden nurkassa, on Bayonettan pahisuestetiikasta tehty koukuttavaa tavoista parhaimmalla, eli korostamalla miten ~amg siistiä~ on leikitellä helvetin liekeillä ja kaveerata kaikenlaisten vihtahousun tuttavien kanssa kuin teeseuraa itselleen etsisi. On mielenkiintoista selata pelin sinne tänne ripottelemia vanhoja teoksia (jotka avaavat tarinaa ja sen mytologiaa paremmin niille, joita se kenties kiinnostaa ylimalkaisen amnesia-hyväonpahaajakaunisrumaa-lauritähkäjuonen lisäksi) ja löytää demonikirjasta HELVETIN HURTTA VAROKAA XXX-kohdan kuvasta oman Musti-koiran lärvi. Kutkuttava seuraus tästä on tietenkin perinteisen kuvaston kääntäminen päälaelleen: sädekehät ja taivaalliset trumpetit ovatkin nyt laupeudesta ja hyväntahtoisuudesta kaukana, ja siinä missä synkät kadut, varjoisat kujat sekä tulikiveä sylkevät helvetinkolot tuntuvat peruskamalta, kaikista häiriintynein ja vainoharhaisin olo tulee keskellä seesteistä paratiisia, tuulessa vienosti heiluvia kedon kukkasia ja liplattavaa vettä. KOHTA JOKU KÄY KIMPPUUN APUA

Hymysuisia, läskejä vauvakerubeja ei taivaan -tai Paradison kuten tätä sektiota pelissä kutsutaan- puolelta toki löydy, vaan yhtä hirviömäisiä luonnonoikkuja kuin mitä me demoneina tavallisesti pidämme spawnaa tuon tuosta Bayonettaa kiusaamaan. Enkelimäisyys on silti vihollisissa tavalla tai toisella alati läsnä, oli kyse sitten tavanomaisista höyhensiipiveikoista, leijuvista päistä tai tulta sylkevistä pedoista, mikä tavallaan tekee niistä samanaikaisesti tavallista uhkaavampia muttei silti suoranaisesti pelota. Yhdistelmä on jännä, sillä hypeä luodaan esittelemällä uudet viholliset juhlallisesti näihin ensi kertaa törmätessä, kertoen hirviön asemasta taivaallisessa hierarkiassa. Oma suosikkini urpojen joukosta lienee Fortitudo, sekoitus monipäistä lohikäärmettä ja ylösalaisin käännettyä enkelipäätä, joka Jabba the Hutt-maisuuksineen kaikkineen onnistui ensimmäisillä tapaamiskerroilla hämmentämään ankaa syvästi. Vihollisdesign on siis erityishuomionsa ansainnut, sillä yksityiskohtaisia piirteitä ja jollain tavalla perverssiä omituisuutta ei rivianteroista tai pomoista ainakaan puutu.

Verta, hikeä ja suolenpätkiä ei enkeleitä teurastaessa säästellä, joten camp-arvo on parissa minuutissa saavutettu. Sarjakuvamaiset ylilyönnit nimenomaan taistelussa ovat se piirre joka tunnelmallisuudessaan voittaa ankan kerta toisensa jälkeen Bayonetan puolelle, kulutetaanhan suurin osa itse ajasta höyhenpeitettä harventamalla. Bayonetan Torture Attack –hyökkäyksissä giljotiinit naksahtelevat ja kidutuspenkit paukkuvat, kliimakseista puhumattakaan – eräänlaisen FATALITYN iskeminen kehiin esimerkiksi viimeiseksi niitiksi pomon arkkuun on palkitsevaa ja boostausmekanisminsa ansiosta lisäadrenaliinia herättelevää. Tuntuukin ettei taisteluista voi tarpeeksi kertoa kokematta niitä itse, sillä eeppisyysarvo on jostain toisesta universumista kotoisin; realistisuus lentää suoraan ikkunasta kun Bayonetta kerta toisensa jälkeen porskuttaa eteenpäin vaikka palavat rekat lentelevät, laava kuohahtelee ja koko näkyvä maailma heittää häränpyllyä ympärillä. Pomotaistelu keskellä valtamerta Sapientia-hirviön kanssa nousee ankan asteikolla eeppisimpien ja wtf-eimpien hetkien joukkoon siltä … surffaamalta, eikä moni varmasti unohda miltä tuntuu heitellä kerrostalon korkuista lohikäärmettä (jo aiemmin mainittu Fortitudo) kuin naapurin nynny-Villeä turvalleen mutaan. Moottoripyöräralli sekä ohjuksella (!!) ratsastaminen ovat vain esimerkkejä täysin älyttömästä mutta sitäkin mukaansatempaavasta toiminnasta, jossa refleksit ovat valttia ja ympäristön havainnointi elintärkeää.

Vaikka Bayonetan väliosiot ovat herättäneet pelkistetyllä ulkomuodollaan myös närää, ankan mielestä sen stopmotion –tyyliset juonenkuljetukset ovat tyylikäs ja pelin muuta tempoa tasaava elementti. Elokuvamaisuus onkin läsnä pelissä kirjaimellisen filminauhakerronnan lisäksi myös juoksuttamalla pelaajaa menneisyyden tapahtumien keskelle ilman ennakkovaroituksia sekä koordinoimalla osaa taisteluista ennalta määrätysti, vihollisen ensin livistäessä käpälämäkeen vain tehdäkseen dramaattisen paluun kaverinsa kanssa, tai uskottelemalla pelaajalle vaaran olevan jo ohi kunnes paraskin partademonijeesus päättää että MINÄHÄN VIELÄ NOUSEN UUDELLEEN ja pistää refleksit koetukselle. Vaikka tapahtumat oppii ulkoa parin pelikerran jälkeen, pitää ohjaus aluksi pelaajaa varpaillaan tunkemalla tämän tielle milloin palavaa raitiovaunua, milloin murenevaa siltaa tai vapaapudotuksella lähestyvää hissiä. Onneksi rauhallisempina hetkinä voi pysähtyä vain ihailemaan maisemia kaikessa rauhassa.

Enkelikerhon niittaaminen ei nimittäin onnistuisi säväyttämään yhtä paljon mikäli puitteissa olisi inisemisen varaa. Vaikka peli rakastaakin kierrättää osaa tapahtumapaikoista, on niiden visuaalinen ilme niin iskevä ja tyylikäs ettei se pahemmin jaksa edes häiritä. Kuten on saattanut käydä jo ilmi, gotiikka puree ankaan arkkitehtuurisessa mielessä kuin anka donitsiin, joten dramaattiset katedraalit ja korkeat, kapeat ikkunat vanhassa kaupungissa toimivat. Ikiaikaisuuden tuntua on saatu peliin niin ikään massiivisten kivirakennelmien ja –paasien muodossa, mikä tekee varsinkin pelin alkupuolella taistelusta hauskaa sekä mahtipontista. Loppuvaiheen loputon pilvenpiirtäjärakennelma on vitsikäs yhdistäessään steriilin teknologian sekä kolhon patsastelun, ja riehuminen vanhojen pomojen kanssa pitkin hissikuilun seinää ei kalpene intensiivisyydessään jo edellä mainituille luonnonmaisemille. Luonnonilmiöiden kuvaus itsessään istuu yleisilmeeseen tyylikkäästi aina vedestä sateeseen ja tulesta laavaan, ja jokainen reissu höyhenien täytteiseen enkelikylään on jännittävä omassa surrealistisuudessaan.

Mutta entä se tärkeistä tärkein, itse Bayonetta? Pelin päähahmohan on saanut mediassa vähintään yhtä paljon huomiota kuin muu peli yhteensä, joten anka voi tiivistää kaiken vääntämisen seuraavaan: Bayonetta on suhteellisen ässä täti. Kaikessa epärealistisuudessaan Bayonetassa on charmia, josta moni muskelimies unelmoi – kuinka moni pelihahmo on samanaikaisesti häpeilemättömän naisellinen ja seksikäs, mutta pistää tarvittaessa turpaan jopa maailman luojalle itselleen? Bayonetta on selkeästi rakkaudesta syntynyt hahmo, sillä noidan yksityiskohtaisuus on häkellyttävää aina tämän perhosensiivistä Madonnankin kateelliseksi jättäviin revolverikorkkareihin, koristeellisiin silmälaseihin ja asun tekstuurieroihin. Ankaa ei voisi vähempää kiinnostaa vaikka Bayonetan takamuksen optimaalisen aerodynaamisuuden ja ergonomian saavuttamiseen olisi mennyt puoli budjettia (kuten varmaan onkin), sillä jos tädin persettä täytyy koko pelin ajan tuijotella, sen on parastakin olla hyvä. Pelin hahmojen persoonallisuus liikkuu keskimäärin yhdentekevän ja siinähänse:n välimaastossa, mutta Bayonetta on samanaikaisesti raikas ja ennalta-arvattava, femme fatale joka tiedostaa sekä seksikkyytensä että BAMF!-ominaisuutensa eikä häpeile kumpaakaan. Kuten arvata saattaa, vastaava herättää aina tunteita puoleen jos toiseen, mutta tarkempaa analyysiä Bayonettan mahdollisesta feministisyydestä tai sen puutteesta voi lukea vaikkapa täältä.

Lisää yksityiskohtasuitsutusta voisi keksiä esimerkiksi Bayonetan liikevalikoimasta, tavaravalikoimasta ja vaihtoehtoisista asuista, mutta jätetään jotain oman löytämisen ilon varaan. Jos edes luistelemisen hauskuus ei voita pelaajaa puolelleen, on anka hämmästynyt, sillä Bayonetasta tuntuu löytyvän joka kerta uusia asioita jotka pitävät otteessaan sekä muodostavat täysin älyvapaan, addiktoivan sekä tunnelmaltaan omalaatuisen kokonaisuuden, jota ei soisi monen jättävän väliin.

2 kommenttia

  1. Itse asiassa Bayonettan enkelit eivät kauheasti eroa ”oikeista” kristinuskon enkeleistä. Ne ovat nimittäin aika villiä kamaa. Kerubeillakin kerrotaan Raamatussa olevan ihmisen, härän, leijonan ja kotkan pää. Ja joku enkeli taisi olla jotain 300 metriä korkea liekehtivä pallo joka on kauttaaltaan silmien peitossa. Ja jotain.

    Ei niin hirveän kaukana Bayonettan meiningeistä :—D


    • Totta kyllä – kristillisen kuvaston esittäminen on vuosisatojen aikana vaihdellut taiteessa tosi paljon, eivätkä esim sotaisat enkelit ole mikään harvinainen juttu. Tuota ihmishärkäleijonakotkaa muuten löytyy ihan populaarimediastakin tällä hetkellä kiitos Sherlock Holmes -leffan!



Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: