h1

Vandal Hearts

29 tammikuun, 2010

Vandal Hearts (PS)
Wiki

Lyhyesti: Vain yksi voi olla sankari, mutta hawknightina elo on ihan reteetä sekin!

Vaikka tavallaan Konamin Vandal Hearts vuodelta 1997 (jp -96) voisi kuulua yhtä lailla Nostalgia -kategoriaan kuin vaikkapa aiemmin tänne tunkemani Final Fantasy VII, päätin lähestyä teosta vähemmän muistopohjaisesti ja enemmän erillisenä teoksena. Vandal Hearts tuntuu nimittäin usein jäävän genressään isompien nimien varjoon, mikä on sääli sinänsä kun kyse on ankan mielestä kuitenkin ihan perusvahvasta konsolistrategiaropesta – ja vaikka pelikokemus on ehdottoman subjektiivinen ankan tapauksessa, onhan kyse ensimmäisestä (ellei joku toisin muista, anka ainakaan ei) strategiaropestani ikinä, erottautuu Vandal Hearts mielestäni edelleen edukseen sarjassaan.

Vandal Heartsin tarinassa ei jälleen omaperäisyydellä juhlita, mutta tekosyy kuin tekosyy on hyvä syy lähteä kyntämään maailmaa kirjavalla joukolla, joka tuntuu kasvavan jokaisessa uudessa kylässä ja kahinassa matkan varrella. Päähenkilö Ash on niin erityinen lumihiutale että omii kokonaisen hahmoluokan itselleen, mutta tärkeitä keskushyökkääjiä tarinassa ovat myös tämän etsiskelemän kenraalin tytär Eleni, pieni ja sisukas maagi, sekä Ashin BFF:t yrmyotsa Clint sekä paikallinen don pedro Diego. Vaikka kaikille hahmoille ei suodakaan yhdenveroista ruutuaikaa, onnistuu Vandal Hearts silti mielestäni luomaan tunnesiteen jotakuinkin kaikkien tiimin jäsenten ja pelaajan välille dialoginvaihdon ja hahmojen persoonallisuuksien kautta. Tärkeä osa tarinankerrontaa ovatkin taistelun keskellä syntyvät puheripulit, jotka parhaimmillaan antavat pieniä vinkkejä hahmojen luonteesta ja jopa näiden välisistä suhteista. Dramaattisilta hetkiltä ei vältytä, puukkoa isketään selkään ja ystäviä pelastetaan, joten yhden salkkarijakson verran hulabaloota on ujutettu muuten hyvin perinteisen oloiseen tarinankehykseen (hyi paha korruptoitunut tasavalta, hyi vallanhimoiset päättäjät). Sitäpaitsi, kuka oikeasti voisi vastustaa merimiestä nimeltä Grog Drinkwater? Sitä minäkin.

Lopullinen rykmentti on kasassa kahdentoista jannun voimin, mistä päästäänkin kätevästi VH:n taistelusysteemiin sekä sen haasteellisuuteen. Jokainen hahmo voi Ashia lukuunottamatta valita kahden eri hahmoluokan välillä, ja tämä valinta määrittää hänen myöhemmän kehityksensä ja kykynsä kuten arvata saattaa. Luokkia on yhteensä seitsemän, eli kokeilunhaluisimmille riittää vähintään yksi variaatiomahdollisuus jokaisesta tyypistä. Siinä missä esimerkiksi archer/hawknight -jaottelu on toimiva ja vaikuttaa selkeästi pelaajan valitsemaan strategiaan vahvuuksineen ja heikkouksineen, ei sen sijaan armor -luokalla tee käytännössä yhtään mitään – armorit ovat kyllä vahvoja kuin mikä, mutta ryömivät etanavauhtia kentällä ja ovat täysin kauaskantoisten taikojen armoilla, joten tavallisen swordsmanin haaskaaminen kädettömään maalitauluun on järjetöntä. Toinen epätasapainosta kärsivä luokka on monk, taskulämmin versio sekä priestistä (parannus) että swordsmanista (melee). Elenin ja Zoharin munkittaminen on anteeksiantamatonta tuhlausta kun maageina he sen sijaan tekevät enemmän lämää kuin yksikään toinen luokka koko Vandal Heartsissa (Ashin viimeistä digimonevoluutiota lukuunottamatta, mutta Ash onkin lumihiutale). Myös Sara tai Huxley voivat halutessaan kääntyä monkiksi, mutta priestin hylkääminen american ninjan takia voi aiheuttaa hampaidenkiristelyä pelissä, jossa kesken taistelun ei voi herättää hahmoja henkiin. Sääli, sillä ainakin Sara näyttää monk-asussaan aika vetävältä!

Vandal Heartsissa jokainen taistelu on oma maailmansa, sillä kenttien kertaamisen mahdollisuutta ei ole ja hahmojen kehitys on pitkälti pelaajan käsissä. Onneksi kokemusta tippuu lähes jokaisesta sormen nostosta, eli tapoista ei tarvitse riidellä ryhmän kesken. Koska ylenpalttinen ekspaaminen on kuitenkin mahdotonta, painottuu pelissä auttamatta sen strateginen elementti. Ankan mielestä tämä on tietenkin vain positiivinen aspekti, sillä vaikka levelille 99 999 grindaaminen onkin kaikessa älyttömyydessään viihdyttävää, tarjoaa Vandal Hearts mahdollisuuden ottaa huomioon muutakin kuin hahmojen silloisen levelin. Kenttäsuunnittelua voi –ja kannattaa– käyttää osana strategiaa, sillä genrelle tyypillisesti tasot ovat usein täynnä erilaisia esteitä ja maastonkohoumia, puhumattakaan sinne tänne tungetuista aarrearkuista joiden sisältöä haluaisi tietenkin myös päästä tutkimaan. Lähtökohdat eivät aina ole kovin maailmaa mullistavia (pelastetaan pari tyyppiä hirviöiltä, voi ei rosvot käy päälle), mutta moni skenaario puskee jo alkuvaiheessa hikeä niskaan pelaajan omaksuessa kerran jos toisenkin altavastaajan roolin. Vankilapaon alun kaltaisia tilanteita onneksi ei joka kenttä reisille vyörytä.

Ankan kiintymys Vandal Heartsiin perustuu kuitenkin osittain myös (kenties täysin yhdentekeville) pelin yksityiskohdille, jotka ovat samanaikaisesti hellyttäviä että oikeasti hauskoja. Kun hahmoja alkaa pitää sympaattisina ja selkeästi yksilöinä, huomaa kokevansa suurta morkkista aina kun joku näistä joutuu pakkolomalle taistelun tuoksinassa, OLEN PETTÄNYT TEIDÄT jne, kuolema on joka kerralla menetys (no, ehkä enemmän teknisessä mielessä, myönnetään). Ääniefektit ovat uskottavia, jokainen aseen isku ja jousen osuma selkeästi osuu ja uppoaa (tai kolahtaa ja kimpoaa), ja vihollisen kuollessa veri suihkuaa riemastuttavasti. Maagien taikojen efektit ovat ajan luonteen mukaisesti mitä ovat, mutta kyllä kunnon TUHO TAIKA 9000:t vaikuttavat pienemmilläkin eväillä – esimerkiksi Phase Shift on aidosti makea pyörittäessään koko lautaa pahoinvointiin asti. Myös musiikin tapa hidastua tai nopeutua vuorosta riippuen syventää taistelun tunnelmaa ja vauhdittaa adrenaliinintuottoa vihollisten kurittaessa viimeisenä kentällä seisovaa Ashia.

Vaikka moni piirre Vandal Heartsista löytyy laajemmin ja paremmin tehtynä tätä nykyä muista srpg:istä, tarjoaa se edelleen ankan mielestä onnistumisen tunteita sekä mahdollisuuden harjoittaa strategista silmää persoonallisella tavalla. Hahmojen kehitystä odottaa innolla, sillä jokainen hahmoluokan päivitys muuttaa tämän ulkonäköä yksilöllisesti. Jopa aseiden ja haarniskojen osto on uskonnollinen tapahtuma, sillä kaikki keinot pärjätä jatkossa vahvemmin vihollista vastaan tekevät itse pelaamisesta hauskempaa ja monipuolisempaa. Hahmoluokkien lukumäärän ansiosta peliä voi pelata monella eri tavalla (joskin osa niistä on selkeästi hankalampia kuin toiset), ja Ashin parhaan upgraden, vandalierin, saavuttamiseksi joutuu paiskimaan oikeasti töitä. Vandal Heartsin jatko-osaa ei anka ole vielä päässyt kokeilemaan, mutta mikäli se on puoliksikaan niin hauska kuin ensimmäinen, lienee aika korjata tämäkin aukko sivistyksessä ennemmin tai myöhemmin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: