h1

TMNT: Arcade Attack

9 joulukuun, 2009

Teenage Mutant Ninja Turtles Arcade Attack (DS)
Wiki

Lyhyesti: Michelangelo haluaa pelata videopelejä, mutta maailma on kova ja kadut kutsuvat

Ankan historia Teinimutantti-ninjakilpikonnien kanssa on pitkä ja monitasoinen, sillä vihreitä sankareita on tullut fanitettua niin sarjakuvien, piirrossarjojen, elokuvien kuin pelienkin muodossa. Sarjan viimeaikaiset reinkarnaatiot ovat onnistuneet joku paremmin ja toinen huonommin, mutta uudemman sarjan mukaisista, vahvan tyylitellyistä pahisu-kilppareista en ole missään välissä erityisemmin välittänyt. Tämän vuoksi olikin yllätys, että tänä vuonna ilmestynyt Ubisoftin turtlespeli ei mukaile graafista ilmettään täysin tämän pohjalta, vaan ammentaa rohkeasti vanhemmista versioistaan aina logoa myöten. Kun pelityyppinä on kahden hengen sivuscrolleri ja perinteinen turpaanmättö, ei anka myöskään voi olla tuntematta historian havinaa sekä viittauksia jopa sarjan NES-aikaisiin peleihin. Voisiko tässä olla uusi suosikkiteos turtlesuniversumissa?

Suurin ja kenties se positiivisin yllätys isketään tiskiin heti kättelyssä jo ennen pelin alkuvalikkoa: mitä helvettiä, animaatiot on toteutettu liikkuva sarjakuvaruutu -tekniikalla, ja piirrokset noudattavat samaa linjaa kuin alkuperäiset, kaiken alulle laittaneet sarjakuvat. Pyhä pizzalaatikko, tätä nyt en ainakaan osannut odottaa! Oman kilpikonnan valitsemisruudussa viimeistään alkaa mahanpohjassa kutkuttaa, sillä yksinpelaajakin suuntaa seikkailuun kaverin kanssa: Leonardolla, Donatellolla, Michelangelolla ja Raphaelilla on omat heikkoutensa ja vahvuutensa, mutta itse valikoitava kaverikilppari voi paikata omia puutteita. Tekoälyllä ei ole omaa energiakäyrää, mutta ennemmin tai myöhemmin joutuu tätä nykimään ylös maasta kuin viinansa huonosti hallitsevaa teiniä, joten sydänmittarilla on väliä. Muita statsin arvoisia kykyjä ovat mm. fyysiset hyökkäykset ja erikoishyökkäykset, joten oman pelityylin mukaan voi myös yrittää valita Sen Oikean sankarikilpikonnien joukosta. Anka on aina ollut puolueellinen Raphaelin suuntaan, mutta kuten aina, peruspersvahva kaikille epäröiville on Leonardo, jonka kaverina esimerkiksi Michelangelo pelittää mukiinmenevästi.

Pelin juonesta ei ole pahemmin sanottavaa sen lisäksi, että kaupunkikaaoksesta ja katukahinoinnista edetään vinkeän portaalin kautta kyberavaruuteen, jossa kilpikonnat kaiken lisäksi saavat ylleen super oossomit cyber_shop_releet. Loogista! Välianimaatiot voi ottaa lähinnä persoonallisesta taiteesta nauttimisena, sillä muuhun niistä ei juuri ole. Itse peligrafiikka 3D-animointeineen ei herätä vahvoja tunteita suuntaan tai toiseen, eli se ei ole silmiäsärkevän rumaa tai rujoa mutta siitä huolimatta pelkistettyä. Yksityiskohtia löytyy niin vihollisten asusteista kuin itse kilpikonnistakin, mutta kameran zoomatessa lyönteihin huomaa kuinka hahmosuunnittelussa on otettu mallia osaksi vihannesosastolta. Kentät ovat varsinkin pelin alkupuolella harmittavan mielikuvituksettomia ja käyvät nopeasti itseään toistaviksi, ripaus sarjakuvamaisuutta ja väriä olisi tehnyt ihmeitä niiden yleisilmeelle. Anka muistelee kaihoisana TMNT II:n mieleenpanuvia kenttiä aina jäisestä lumikentästä bambumatoilla päälystettyihin ansahuoneisiin. Musiikki on käytännössä täysin yhdentekevää ja unohtuu sitä mukaa kun sitä kuuntelee.

Ikävä kyllä TMNT: Arcade Attack ei yllä ankan lempiturtlespelin tasolle toisilla ansioillaankaan. Pettymys on suuri, kun itse toimintaan päästään käsiksi: vaikka kontrollit on helppo ja nopea omaksua, kestää aikansa ennen kuin meno äityy lähellekään luontevaa, sillä ohjaustuntuma on jotakuinkin yhtä sulavaa kuin Krangin polkupyörällä ajo. Komennot lähtevät napeista suunnilleen ajallaan, mutta Arcade Attackin kilpikonnilla tuntuu olevan suuria vaikeuksia kolmiulotteisten tilojen hahmottamisessa, jolloin puolet ajasta kuluu oikean suunnan tai vihollisen kanssa täsmäävän tason löytämisessä. Hetki jos toinenkin vierähtää alussa puhtaasti harjoittelemalla sitä optimaalista lyöntietäisyyttä ja -kulmaa, jossa pahisut haluavat aseesi hellään syleilyyn astua. Koska combot vievät miehen mennessään, tuhlaantuu helposti enemmän aikaa tyhjyyden mätkimiseen kuin vahingon tuottamiseen, kun äkilliset suunnanvaihdokset eivät rekisteröidy sankarin alitajuntaan tarvittavan ripeästi. D-padin takomisessa onkin siis havaittavissa selkeää tahmaamista, joskin osa hahmoista on nopeampia käänteissään kuin toiset.

Onkin onni (??), ettei perusvaikeustaso itsessään ole pilvenpiirtäjiä hipova. Vaikka vastustaja kestää kunnioitettavan määrän pieksentää, on kenttien varrelle ripoteltu raskaita esineitä, joiden sisältä paljastuu energiaa palauttavaa pikaruokaa kuten pizzaa ja take-away kiinalaista. (Haluaako joku muuten selittää miksi vessanpöntön rikki murjomalla löytää herkullisen nuudeliaterian? Tai miksi tämä –vessanpönttöä lukuunottamatta– on mahdollista myös jo aiemmin mainitussa kyberavaruudessa? Haluanko tietää?) Näillä esineillä, kuten televisioilla ja roskispöntöillä, voi halutessaan viskoa myös vihollisia, joten yksinpelaajan nappikikka on hajottaa ensin yksi palasiksi, huitaista safkat huiviin, ja kantaa sitten toinen taisteluun jossa pahiksen naamavärkin kohdatessaan paljastuu sen uumenista kentälle poimittavaksi uusi ruoka-annos. Jos tappelu menee mönkään, ei apu ole kaukana! Ei sillä, että väliaikainen kuolema mikään maailmanloppu olisi, ottaen huomioon että pystyyn pongahtaa huokeaan 100 kerätyn kilven (taskun pohjalla pyörii aina vähintään pari tuhatta) hintaan.

Variaatiota vihuissa on jälleen ’ihan jees’. Matkan varrella saa opetella muutamaa erilaista meleehyökkääjän ja projektiiliaseen kuviota pahimmat lämät välttääkseen, mutta iloinen jälleennäkeminen on Mousereiden mukanaolo! Yllättävää (tai ei?) kyllä, hyppypotkut toimivat edelleen kuin häkä. Suurin poikkeus massan mättämiseen ovatkin välipomot, joissa meno äityy välillä kovin mielenkiintoiseksi. Hämmentävin tapaus on kuitenkin kyberavaruudessa odottava Baxter Stockman jonka eliminoiminen vaatii enemmän pökköä kuin itse loppupomo Silppurin, siitä syystä ettei tähän yksinkertaisesti osu kuin juuri oikeasta kulmasta. Vaikeaa? Ei nyt kovin. Turhauttavaa? No joo. Taisteluihin panostaminen tästä huolimatta kannattaa, sillä pelaajan suorituksia arvioidaan jatkuvasti kirjainasteikolla ja hyvin menneistä turpakarnevaaleista palkitaan isommalla summalla kilpiä. Jatkomahdollisuuksien lisäksi näillä nimittäin avataan peliin lisäsisältöä aina hankalammasta vaikeustasosta erilaisiin haasteisiin.

Jollain tavalla TMNT: Arcade Attack jättää ristiriitaisen olon. Siinä on paljon hauskoja piirteitä, jotka saavat ankan nostalgisoimaan vanhoja turtlespelejä, mutta toteutus jää ikävä kyllä puolitiehen. Koko show’n vetää sitäpaitsi läpi ~parissa tunnissa siltä istumalta, sillä kenttiä peliin on kyhätty vain kahdeksan. Tämän vuoksi unlockattavat lisämoodit tarinan rinnalla ovat tervetulleita, ja mikäli peli nappaa, motivoivat sen tahkoamista kerta toisensa jälkeen. Myös oman suorituksen parantaminen ja temperamenttisen taistelusysteemin masteraaminen ovat haasteita, joihin intohimoinen turtlesfani voi tämän pelin kohdalla tarttua. Tuomio ei siis kaikesta huolimatta ole negatiivisen puolella (miinusta tosin Rocksteadyn ja Bebopin puuttumisesta hei!), ja anka odottaakin innolla mahdollisuutta kokeilla katujen nuohoamista kaksin. Energiaesineistä kiisteleminen ja pistesysteemin paikkaansapitävyydestä väitteleminen tuovat varmasti touhuun mukaan sitä samaa fiilistä, jolla aikanaan pentuna teini-ikäisten ninjakilpikonnien kanssa vietettiin aikaa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: