h1

Shadow Hearts: Covenant

7 lokakuun, 2009

SH_covenantShadow Hearts: Covenant (PS2)
Wiki

Lyhyesti: Yuri ”URMNAF” Hyuga soittaa jälleen haitaria, naisten vaatteet vähentyvät ja ÄO laskee.

Shadow Hearts -sarjan ensimmäisestä pelistä anka on avautunut jo kertaalleen täällä, ja kyseinen peli ilahduttikin aikanaan tunnelmallaan ja toimivalla maailmallaan, jonka eri osaset tukivat toisiaan hyvin huolimatta siitä ettei kyseessä ollut välttämättä mikään genrensä mullistavin teos. Tarkkasilmäiset huomannevat kuitenkin että kategoriana oli tällöin Immersio, ei Yleiskatsaus. Tämä kertookin itsessään oikeastaan jo kaiken mitä lyhyellä matikalla tarvitsee sen seuraajasta tietää: ensimmäinen maailmansota on alkanut ja Yuri palannut, mutta harva asia Shadow Heartsin maailmassa on ikävä kyllä enää entisensä.

Shadow Hearts: Covenant onkin lähes suoraa jatkoa edeltäjälleen, ja mielenkiintoista kyllä, omaksuu tämän kahdesta loppuvaihtoehdosta sen huonomman alkuasetelmakseen. Valinnalla tietenkin saadaan ympättyä tarinaan alusta asti Draamaa ja Suuria Tunteita™, kun Yurin sydämen valittu Alice ei enää heilukaan kehissä cheerleadaamassa demonipoikaystäväänsä läpi elämän kolhujen. Naisprotagonistin paikalle astuu tällä kertaa Karin Koenig (König?), näpsäkkä punapää jonka miekka viuhuu ja tulitaiat paukkuvat. Saksalaissotilas minarissa (hei se univormu oli kyllä kuumottavampi) täyttää siis mukiinmenevästi geneerisen ”olen täällä jotta voin kuolata päähahmon perään” -pestin, joskin onnistuu olemaan samalla myös miellyttävä ja jopa suhteellisen symppis hahmo. Hahmokaarti onkin täynnä toinen toistaan oudompia sekopäitä: on Gepetto, nimensä mukaisesti omituinen nukentekijäpappa; Blanca, TIEDOSTAVA KOIRASUSI joka ottaa matsia vastaantulevien hurttien kanssa tuon tuosta; Joachim, edellispelin Keithin veli ja niinikään vampyyri, jonka intohimoja ovat paini ja supersankarina (Grand Papillon!) moonlightaaminen; Anastasia, siis SE Anastasia, karvalakki päässä juoksenteleva loly; Kurando, kaikkien japanofiilien unelmapoika; sekä Lucia, vaaleanpunaiseen mieltynyt tarotkorttifriikki, joka on kuin kilahtanut parodia FFVII:n Aeriksesta eli eteerisillä öljyillä läträävä, flirttaileva tyhjäpää.

Tästä...

Tästä...


...tähän? Downgrade imo, tosin Gepetto ja Yuri lienevät eri mieltä

...tähän? Downgrade imo, tosin Gepetto ja Yuri lienevät eri mieltä

Siinä missä edellispelin hahmot olivat siis jossain määrin yliluonnolliseen taipuvaisia mutta silti reaalimaailman rajojen sisällä mahdollisia, on Covenant ruksinut sanan ’uskottava’ yli suunnitelmistaan ja keskittynyt rakentamaan yhtä isoa slapsticksarjakuvaa koko touhusta. Jos ylläoleva ei vielä vakuuttanut, miten olisi maailmanvalloitusta hautova, myöhemmin demoniksi muuttuva Rasputin? Tai Joachimin sensei, intialaisesta pornoleffasta karannut painija, Great Gama? On niinikään kuvaavaa, että ensimmäisestä pelistä tuttu, tumpelo Kato on lopulta pelin ’se viimeinen’ pahisu, mutta ihan sattumalta ja läpällä ja gänässä, koska juoni venyy ja paukkuu umpimähkään suuntaan jos toiseen enemmän kuin Bleachin fillerit, ja meno on sen mukaista.

Itse juonesta ei voikaan paljon sanoa, sillä päätarina on parhaimmillaankin aika yhdentekevä, ja olemassa vain juoksuttaakseen esiin toinen toistaan oudompia hahmoja ja tapahtumia. Erilaiset sivupolut ja tehtävät tuntuvatkin olevan juonellisesti pelin todellinen suola, sillä yllättävää kyllä on paljon mielekkäämpää könytä Euroopan kaupunkeja etsien STUD CARDeja, eroottisia mieskortteja, joita vastaan Gepetton Cornelia-nukelle voi teetättää uusia vaatteita. Homoeroottisuus tosin saa tässä pelissä aivan uusia ulottuvuuksia viimeistään Joachimin henkilökohtaisen questin kohdalla, sillä jos satakerroksinen painirinki ja curryannokset päänsä päällä taistelevat askeetikot eivät hajota naamaa vielä tarpeeksi, odottaa huipulla Great Gama itse valmiina luovuttamaan supersankareista parhaimman, Great Questionin, naamion oppipojalleen sen perinteisen eli miehisen rakkauden merkeissä. Ähkintää kuunnellessa ja vierestä seuraavan Yurin epätoivoista naamanvääntelyä katsellessa herää tosiaan Hyvä Kysymys, että onko tämä peli ihan oikeasti jatkoa sille Shadow Heartsille, joka nimenomaan hauskuutti hienovaraisella, mustalla huumorilla ja vangitsi synkällä tunnelmallaan.

lassie palaa kotiin...

lassie palaa kotiin...


...ja dominatrix kyykyttää. Perusmenoa

...ja dominatrix kyykyttää. Perusmenoa

Taistelusysteemi tosin jaksaa edelleen ilahduttaa. Judgement Ring on saanut parannuksia mm. kombohyökkäyksillä toisen hahmon kanssa, ja ellei ole toivottoman aivoton spede ja valitse Auto-Ringiä, on jokainen tappelu kokemus itsessään sillä pelkkää X:ää ei edelleenkään voi hakata jos mielii vihollisista eroon elävänä. Hahmojen kyvyt ovat vaihtelevia ja omaperäisiä aina Anastasian valokuvatekniikasta Karinin hauskasti nimettyihin tulihyökkäyksiin, ja saapa Yurikin seuraa fuusiokyvylleen Kurandosta, joka tämän serkkuna osaa myös muuttua hirviöiksi. Vaikeustasolla ei tosin voi sanoa sen erityisemmin juhlittavan, sillä viimeistään Lucian astuessa remmiin pysyy koko lössi täysissä hipoissa 24/7 kiitos tämän omalaatuisen aromaterapian ja yhdisteltävien öljyjen. Mielenterveyspointsit ovat niinikään vieläkin mukana, mutta niiden efekti jää puolitiehen siinä missä ensimmäisessä pelissä ne olivat sekä taktinen että tunnelmallinen lisä; aiemmin ne olivat läsnä jonkinlaisena Lovecraftmaisena elementtinä, mutta Covenantin maailmassa ei mielenterveyspisteillä ole väliä koska kaikki ovat sekaisin kuitenkin.

Graafisesti Covenant on parantunut edeltäjästään huomattavasti, ja ääninäyttelykin on monelta osaa selkeästi siedettävämpää, paikoitellen jopa hyvin luontevaa ja persoonallista. Tapahtumapaikoista voi jälleen bongata oikeita kaupunkeja, joista editorialeissa ohimennen anka mainitsi ainakin Pariisin. Myös Venäjällä Talvipalatsissa suhaaminen jäi aikanaan mieleen massiivisuutensa vuoksi, joten tämänkaltaiset pikkubonukset nostavat kokonaisuutta plussan puolelle. Näitä plussia kuitenkin nakertavat jatkuvat perseilyt toteutuksessa, sillä vakavuutta Covenantiin ei tunnuta saavan edes lukemalla Volter Kilpeä porovillapaita päällä; kun kerran on lähdetty linjalle jossa rastapäinen muskelivampyyri hutmii pellejä a) ruumisarkulla b) puhelinkopilla c) kaksimetriseksi kutistetulla kerrostalolla jonka sisältä kuuluu pelin tekijätiimin kirkunaa, on aika vaikea enää lähteä keräämään uskottavuuspisteitä srs fais -osastolla vaikka kuinka vuodatettaisiin tunteita tai itkettäisiin ämpäriin. Pelissä tutustutaan tarkemmin Yurin historiaan ja eletään tämän muistoja ja psyykettä alati uhkaavan kirouksen varjossa, mutta mikään näistä teemoista ei tunnu oikeasti koskettavan. Kun ympärille isketään alati täysin käsittämätöntä shittiä joka astuu reippaasti ulos absurdista mustasta huumorista ja tipahtaa johonkin urpouden rajamaille, on peliä vaikea ottaa todesta enää millään saralla.

shadow-hearts-covenant.326346

shadow-hearts-covenant-20040923024849967-000

Huonosta pelistä ei tietenkään ole suoranaisesti kyse, sillä kuten mainittua, pelilliset elementit ovat teknisesti toimivia ja taistelu edelleen addiktoivaa. Jo tämä tekee Shadow Hearts: Covenantista pelattavan arvoisen kokemuksen, ja anka ei yllättyisi jos kokonaisuutena peli on monelle enemmän mieleen kuin sen edeltäjä. On kuitenkin sääli, että ensimmäisen Shadow Heartsin persoonallisen toteutuksen jälkeen kakkososan päälimmäinen funktio on toimia temmellyskenttänä pelintekijöiden oudoille päähänpistoille ja ”mitähän me voitais tähän heittää niin ettei saada potkuja” -aivoituksille, sillä samoista aineksista voisi saada aikaan jotain huomattavasti kunnianhimoisempaakin. Kyllähän tästä sellaisenaan muutamat naurut ja sitäkin useammat ”mitä hemmettiä” -hetket saa irti, mutta itse henkilökohtaisesti ottaisin pelin jossa on panostettu sen sisäiseen koheesioon irrallisten lulzien sijaan. Jos sarjan kaksi ensimmäistä peliä pelaakin peräjälkeen, on olo jotakuinkin samanlainen kuin vaihtaisi äkillisesti kanavaa Avarasta luonnosta Bloodhound Gangin The Bad Touch -musiikkivideoon.

Ei sillä, kyllä Covenant ainakin yhdellä tavalla herätti reaktioita tarinansa puolesta: peli kantaa harteillaan kyseenalaista titteliä tähänastisen urani hämmentävimmästä SHIT SUX -lopetuksesta, mitä Kariniin tulee. Paskanakki on paskanakki eikä nallekarkkeja aina jaeta tasan, mutta jotain rajaa nyt hei – ”She said Yuri was the name of her lover”, a.k.a. aikajatkumojuna ei tunne armoa. Taitaa Alice jossain nauraa partaansa.

driftausharjoituksia

driftausharjoituksia

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: