h1

Lux-Pain

17 syyskuun, 2009

Lux_PainLux-Pain (DS)
Wiki

Lyhyesti: Can’t read my, can’t read my, can’t read my poker face

Lux-Pain on pitkästä aikaa täysin sokkona valittu peli, joka herätti mielenkiintoa lähinnä kansitaiteensa ja takakansitekstiensä vuoksi. Ankalla ei voi sanoa olevan laajaa kokemusta visual novel -tyylisten pelien parissa, joten oli mielenkiintoista ottaa selvää kuinka paljon tässä itseään jonkinlaiseksi murhamysteeriksi tituleeraavassa teoksessa nakutellaan styluksella pelaamisen sijaan ruudulle dialogia dialogin perään, ja kuinka suuri ajasta käytetään mimmien perässä juoksemiseen (no, aina voi toivoa). Vaikka alun tyhjäkäynti oli antaa koko touhulle ennenaikaisen tuomion, olen tyytyväinen että jaksoin hampaat irvessä kitkutella useamman tunnin sateenkaarioksennuksen uhreiksi joutuneiden teinien keskellä – mistään täysin luokattomasta pelistä ei nimittäin sittenkään ole kyse!

Lyhyesti referoituna Lux-Pain kertoo Saijo Atsukista, jolla on yliluonnollinen kyky lukea toisten ajatuksia ja tunteita Σ:n, sigman, avulla. Osana FORT-nimistä erikoisjärjestöä hän soluttautuu Kisaragin kaupunkiin ja eritoten sen paikalliseen lukioon, jossa yllättäen alkaa sattua ja tapahtua kun se välttämätön yliluonnollinen paha, negatiivisia tunteita ja pahuutta levittävä Silent tartuttaa ihmisiin epävakautta aiheuttavia shinen-matoja. Ensimmäisten missioiden joukossa on mm. selvittää paikallisen massaitsemurha-aallon lähde, ja tapahtumat sen kuin eskaloituvat päivien edetessä yksi kerrallaan jokaisen episodin kuvastaessa yhtä viikonpäivää. Tavanomaista touhua Kontulan lähiössä siis.

Lux_Pain_3--article_image lux_pain_screen-2

Atsuki itse on synkän ja myrskyisän menneisyytensä vuoksi hieman vakavaotsaisempi kaveri, josta luokkatoveri Akira myöhemmin ajatteleekin ”you’re okay, but you’re too goth”. Yllättäen ystävyyssuhteiden solminen käy häneltä kuitenkin kovin vikkelään, mihin voi tietenkin vaikuttaa Atsukin ilmiömäinen ulkonäkö ja yleinen ”heartthrob of the year” -aura, joka saa polvilleen kaikki koulun terveydenhoitajasta läheisen poliisiyksikön povipommiin. Vaikka kunnon deittisimua ei Lux-Painista missään vaiheessa kehkeydy, vietin itse suuren osan ajastani jännäämällä miten vastausvaihtoehtoni muuttaisivat eri ihmisten ’sydänmittaria’ Atsukia kohtaan – tällainen nimittäin löytyy pelistä konkreettisesti vieraillessasi ensimmäistä kertaa eksentrisen kiinalaistytön, Mei Linin, sarjakuva- ja cosplaykaupassa Pumpkin Witchissä.

Visual novelissa oleellista on tietenkin juoni, joten palataanpa hameenmetsästyksestä takaisin murhamysteereihin. Lux-Painin suurimpia ongelmia on sen alun auttamaton paikoillaan junnaaminen, sillä vaikka tielle juoksutetaan ~mystisiä~ asioita kuten eläimiä listivä jurpo ja itsemurharinkiin liittyviä internetsseikkailuja, vietetään suurin aika tutustumalla Kisaragin koulun oppilaisiin, opettajiin ja lopulta läjään kaupungin muita asukkaita. Mukaan mahtuu niin aloittelevaa journalistia, mestarihakkeria kuin historiahihhulia, joskin selkeimmin joukosta tuntuvat erottuvan tyrmäävä kauneuskuningatar Rui, jolla on kyky ennustaa tulevaa, sekä Nami, esiteini-ikäinen tyttö joka kykenee puhumaan eläimille (ja josta ei tunnu pääsevän eroon kuin vaikeasta visvasyylästä). Kun alun ”amg meidän taidemaikka on sekasin ja ehkä nuijii kohta itsensä hengiltä, mutta luetaanpas silti nyt 45 minuuttia klassista kirjallisuutta” -tragedia, itsemurhaiirot ja muu vastaava tyhjänpäiväinen alkuasettelu on saatu alta, pyyhkäisee Kisaragin yli jo vuosi sitten kaupunkia koetellut sarjamurhaajan uhka, jonka johdosta hahmoja alkaa tipahdella kanveesiin ja tarina lähtee kunnolla käyntiin. Eihän tähän mennyt kuin, mitä, yli kolmasosa pelin kestosta?

lux-pain-4 tietokoneluokassa sattuu kummia

Väliin sananen pelimekaniikasta, sikäli kuin Lux-Painissa pelattavaa käytännössä on: kun Atsuki aistii sigmallaan aivomadon läsnäolon joko paikalla lilluvana muistona tai keskustelukumppanin tunne-elämyksenä, siirrytään tilaan jossa mato pitää paikantaa ja sitten eliminoida aikarajan sisällä. Tämän jälkeen kyseisen muiston tai ajatuksen voi ”lukea”, toteutettuna supertaiteellisesti ajatuksenvirtana ja poukkoilevina lauseina tehostevärien kera. Näppärää! Onnistuneista suorituksista Atsuki kerää itselleen ekspaa, ja levelupista taidot paranevat. Käytännössä ekspaa alkaa kuitenkin ropista tilille vasta noin puolivälissä peliä, sillä siihen asti tarkoituksena on kaivella turhia, 100 kokemuspisteen arvoisia pöljämatoja. Isojen kalojen kimppuun päästään vasta tuonnempana, jolloin Atsuki joutuu kasvotusten itsensä Silent-hirviöiden kanssa, ja keinot tehdä näistä selvää muuttuvat myös hieman monimuotoisemmiksi. Huom, hieman.

Näitä tilanteita lukuunottamatta pelaajan harteille jää siis tekstirivien eteenpäinkliksuttelu sekä satunnainen vastausvaihtoehdon valitseminen tai tunnetilalla reagointi. Koska viitenä päivänä viikosta on koulua, kuluttaa Atsuki myös huomattavan määrän ajastaan lätisemällä niitä näitä koulun kahvilassa tai opettajanhuoneessa. Alussa touhu on tuskastuttavan tylsää, sillä hahmot eivät juuri kaksiulotteisten persooniensa kautta loista, eikä pelaaja välttämättä ymmärrä miksi hänen edes täytyisi näiden touhuista välittää tai istua heidän kanssaan tuntitolkulla kirjaimellisesti vetämässä kakkua naamariin – mikä on tietysti luonnollista, sillä pelin maailmassa Atsuki on tuntenut heidät alle kaksi viikkoa. Tämä ei tietenkään estä ketään vuodattamasta päähahmolle elämäntarinaansa ensirääkäisystä lähtien, ja moni kuvaileekin Atsukia kovin ~mystiseksi~ jannuksi, jolla on kyky suoda toiselle sisäinen rauha. Ahdistusta aiheuttavien matojen poistelu keskustelukumppanin pään sisältä voi varmasti tähän vaikuttaa.

arvaa ketkä näistä on pahisuja

arvaa ketkä näistä on pahisuja

Jos Lux-Pain on siis hyvin geneerisen ja tylsänpuoleisen oloinen peli, minkä vuoksi Anka sitten jäi siihen koukkuun noin kahdeksan pelitunnin jälkeen? Mielenkiintoista kyllä, jatkuvan pakkosyötön ansiosta ainakin itse huomasin jossain määrin kiinnostuvani kaupungin asukkaiden kohtalosta, vaikka mukaan lukeutuukin muutama elämääkin rasittavampi tapaus (jotka yllättäen eivät veiviään heittäneet, niisk). Pumpkin Witchissä vierailu, sähköpostin kilahtaminen puhelimeen, potentiaalinen pariutuminen Mikan ja Akiran (sekä Atsukin ja Ruin!) välillä olivat ainakin omalla kohdallani kaikki pieniä porkkanoita, jotka nivoutuivat yhteen loppua kohti oikeasti mielenkiintoisemmaksi käyvän juonen kanssa. Vaikka tarinan lähtöasetelmasta ja aineksista yleensä olisi varmasti saanut keitettyä huomattavasti paremman sopan, huomasin jossain vaiheessa suorastaan odottavani hetkeä, jolloin jatkaa Lux-Painin tarinaa ja löytää uusi, yli 2000 kokemuspisteen arvoinen shinen-silent-potti jonkun pahaa-aavistamattoman sisältä. Tuntui palkitsevalta joka kerta saada uusi arvonimike levelin noustessa, vaikka muutokset itse pelattavuudessa olivat kenties nimellisiä (ja huomasin ainakin itse puolivälissä peliä vain siksakkaavani mielummin styluksella sokkona madot löytääkseni kuin kuluttamalla aikaa niitä ’tutkalla’ etsien).

Lux-Pain ilahdutti/hämmensi myös pienillä yksityiskohdillaan: rakkausmittarin lisäksi kaduilta tarttuu mukaan omituisen kryptisiä kortteja joissa viitataan pelin hahmoihin ja tapahtumiin; nettikahvilassa voi selata paikallista BBS:ää joka on täynnä yhdentekeviä juoruja, kommentaaria ja ASCII-taidetta; FORT:in tietokannoista löytyy kattavat selostukset niin hahmoista, paikoista kuin termeistä; ja onpa mukana myös pakolliset poikarakkausviittaukset niin epäsuorina versioina (”tykkääkös tämä tyyppi isästä vai pojasta?” ”älä yritä iskeä minua, olen mies!”) kuin hieman …alleviivaavampina erään sairaanhoitajan fantasioissa (”which one of you is the dominant one?? Oh, forbidden love, that’s what we women love~”). Oudoista kuriositeeteista voisi mainita myös vaikkapa toisen hakkerin nettiin vuotamat, photoshotatut pervokuvat Shinjistä, sekä lempeän Aoi-opettajan random orgasmointikohtaus herkullisen kakkupalan takia – sanoinhan, että sitä mätetään tässä pelissä kiloittain.

75

Mutta ei niin paljon kermavaahtoa ettei ruskeammanpuoleisia aineitakin: Lux-Painin kenties suurin vika on sen laiskaakin laiskempi käännös ja täysin kädetetty lokalisointi. Ankalla kesti useampi tunti, ennen kuin nimet ja kasvot yhdistyivät mielessä, sillä eri hahmot viittaavat toisiinsa suku- tai etunimellä, kuten on japanilaisittain läheisyyssuhteiden puitteissa tapana. Ikävä kyllä nimien sekoitteluun syyllistyy myös kertoja, joten yhtenä hetkenä mainitaan mitä Naruse on juuri tekemässä, ja seuraavassa sekunnissa ruutuun ilmestyy hahmo, jonka nimitagissa lukee Shinji. Ajan kanssa nämä oppii tietysti muistamaan, mutta kun mukaan on ympätty noin kymmenen päähahmoa + liuta sivuhahmoja, alkaa muisti hämärtyä siinä vaiheessa kun läskistä verohuijaritädistä puhutaan sekä Hirookana että Tomoyona täysin kontekstista riippumatta. Konkreettisista nimikälleistä voidaan kuitenkin puhua siinä vaiheessa kun peli ei itse välitä omista romanisoinneistaan: japaninkieliset nimet vielä menevät (mitä nyt Atsukista puhutaan sekä Saijona että Saijouna), mutta FORT:in henkilöstön kohdalla Nola uudelleenristitään kerta toisensa jälkeen Noraksi ja koko lafkan ykkösmies Ray on toisinaan eksoottisesti Rei. On se vaikeaa.

Eikä tässä vielä kaikki! Välillä käy mielessä, kuinka monta henkeä tätä teosta on ylipäätään ollut kääntämässä, sillä lukemattomien typojen lisäksi tämän tästä varsinkin naispuolisiin henkilöihin viitataan persoonapronominillä ”he”, jopa naurettavuuksiin asti. Tämä tekee juonen seuraamisesta toisinaan yllättävän vaikeaa, kun ei ole aavistustakaan kenestä on puhe. Silloin tällöin hahmot puhuvat toisilleen japanilaisittain kolmannessa persoonassa, mikä on kieltämättä lulzia, sillä pelin kai teoriassa pitäisi sijoittua Amerikkaan – näin päättelin siitä, että vaikka voisin vannoa jossain puhuttaneen Osakasta, tapahtumat sijoittuvat kaupunkiin nimeltä Kisaragi, ja kaikki kaupunkilaiset ovat omituisia hiustenvärejä lukuunottamatta japanilaisia niin nimiltään kuin tavoiltaankin (peli mainitsee alinomaa Ryon pukeutuvan ”kimonoon”, haloo), hihkuu Natsuki olevansa ”ensi kertaa Amerikassa” ja paikalliset yrittävät aina puhua ulkomaalaisen näköisille hepuille ”japania”, kunnes joku korjaa heidän osaavan kyllä englantiakin. Vitsikkäästi Natsuki jopa heittää tähän väliin ”-san”. No, tämänkaltaisia mysteerejä on kaupunki näköjään täynnä.

go, rainbow rangers

go, rainbow rangers

En suoralta kädeltä osaa sanoa, onko pelissä yhtä vaihtoehtoa useampi lopetus, mutta en yllättyisi jos omani oli se ”huono” – sen enempää spoilaamatta voin sanoa, että Siihen Yhteen kohtaukseen voisi helposti ympätä onnellisemmankin vastaavan, ja netissä pyörivästä taiteesta päätellen en taida olla kovin kaukana totuudesta näin olettaessani. Peli nimittäin tuntuu loppuvan jollain tavalla hieman töksähtäen vaikka eräänlainen kulminaatiopiste saavutetaankin, tai sitten hämäännyin itse liikaa kalenterimallista ja odotin episodeja olevan 31. kappaletta hieman päälle 20. sijaan. Voi siis olla, että jossain vaiheessa Lux-Painia tulee hakattua toistamiseen, mutta alun suossatarpomisen vuoksi voi kestää jonkin aikaa ennen kuin lähden saman urakan pariin uudelleen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: