h1

Castlevania: Symphony of the Night

7 syyskuun, 2009

51s8hYIpIJL._SL500_AA280_Castlevania: Symphony of the Night (PS)
Wiki

Lyhyesti: Die monster, you don’t belong in this world!

Konamin Castlevanialla on pitkä ja kunniakas historia pelisarjana, joka on löytänyt tiensä monelle eri konsolille aina enemmän tai vähemmän perusluonteensa säilyttäen. Symphony of the Night eli vähemmän nimihirviönä SotN tuntuu olevan monelle remmin lempijatko-osa, vaikka täydellisestä pelistä ei olekaan kyse: kritiikkiä on satanut mm. teknisistä kenttäsuunnitteluratkaisuista, jotka hidastavat paikoitellen tahtia kuin kuivat havut ladulla. Ei kuitenkaan käy kiistäminen etteikö sarjan kolmastoista osa kiekkoilisi monilta osin täysin omassa liigassaan, joten Anka keskittyykin tässä artikkelissa niihin puoliin jotka pelin ovat klassikkostatuksen asemaan alunperin nostaneet: erinomaiseen tunnelmaan, sekä kaikin puolin lähes joka osa-alueeltaan tätä yleisilmettä tukevaan kokonaisuuteen. Ruoskat taskuun, muovivampyyrihampaat naamariin ja menoksi!

SotN:in tärkein teemallinen kehys isketään kehiin heti alun intron jälkeen: siinä missä sarja on aiemmin enimmäkseen keskittynyt seuraamaan Belmontin vampyyrinmetsästäjäsuvun toikkarointia ja yrityksiä estää Draculaa pistämästä pystyyn epäkuolleitten villejä toogabileitä, lähtee eeppiselle kostoretkelle tällä kertaa verenimijän jylhä ja liehuvakutrinen poika, Alucard. Ihmisäidin ja vampyyri-isän ristisiitos nostaa alkuasetelman heti astetta pahaenteisempään kastiin Belmontin nahkashortseissa pällisteleviin hyviksiin verrattuna; kyse voi olla puhtaasti makuasiasta, mutta goottilinnan käytävillä tumma viitta liehuen juoksenteleva Alucard on karismaattinen päähahmo, jonka matalalla äänellä urahdellut, kliseiset repliikit vain tehostavat entisestään tätä camp-kuorrutteella sokeroitua antisankaria. Tunnelma on käsinkosketeltavissa, kun Alucard astuu sisään ensimmäisestä todellisesta sisäänkäynnistä ja raskas ovi jysähtää kiinni hänen takanaan. PAM PAM PAA

Hahmosuunnittelu on myös muilta osin onnistunutta, vaikka juttukavereihin harvemmin pelin aikana törmää. Ayami Kojiman designit ovat yksityiskohtaisia ja tahattoman koomisessa runsaudessaan hurmaavia, sillä yli-inhimillisen kauniit ja täydelliset hahmot koristeellisissa asuissaan ovat samanaikaisesti kuin vekkulia parodiaa, sekä kunnianhimoisesti toteutettu näkemys bishounen-estetiikasta ja yltiöromanttisesta vampyyriperinteestä. Yhdistelmä toimii, sillä missään ei ole menty siitä missä aita on matalin: kun graafinen ilme on valittu, sillä jatketaan täysillä loppuun asti eikä anteeksi pyydellä matkan varrella. Vähintään yhtä tärkeää kokonaisuuden kannalta on tietenkin hirviösuunnittelu, joka SotNissa on läsnä vahvasti sekä mielikuvituksellisuudellaan että perinteisempien myyttien ja kauhutarinoiden perinteen suuntaan kumartaen. Pomotaisteluja huomaa suorastaan odottavansa, kun tietää vastassa olevan eittämättä jotain mielenkiintoista, häiritsevää tai molempia. Miltä kuulostaa kierros Beelzebubia vastaan, joka lähes koko tappelun ajan tiputtelee pelaajan niskaan alastomia ruumiita? Läheisempi mittelö kolmipäisen Kerberos-koiran kanssa? Nirhata pois päiviltä itse Kuolema? Ylilyönnit on toteutettu niin asenteella, ettei voi kuin vierestä ihailla.

Ylimääräisenä henkilönä pelissä toimii tietenkin Draculan linna, joka on SotNille sitä mitä New York Sinkkuelämää -sarjalle. Tapahtumapaikan tärkeyttä ei voi tarpeeksi alleviivata vangitsevuuden luomisessa sillä epäuskottava miljöö rikkoo illuusion yhtenäisestä maailmasta, kun taas SotNissa on täysin luontevaa, että synkän ja majesteettisen linnan jyrkissä portaikoissa leijuu irtopäitä ja kellarissa vaanii antromorfisia ihmissyöjäkasveja. Vaikka linnaa ehtii nuohota kerran jos toisenkin (ja vielä ylösalaisin), ovat sen alueet tarpeeksi vaihtelevia pitämään yllä jatkuvaa jännitystä ja mielenkiintoa korkeine saleineen, tunkkaisine kirjastoineen ja loputtomine käytävineen. Säänvaihtelut luovat omaa tunnelmaansa kellotorneihin ja sisäpihoihin, ja sokkeloista linnaa huomaa tutkivansa mielellään pelkän päämäärättömän harhailun sijaan. Kun rajatun määrän irtaimistoa voi vielä pistää säleiksi lihakimpaleiden ja rahan toivossa (voi tietenkin väitellä siitä, kuinka kyseenalaista purtavaa Draculan linnassa ovat esimerkiksi jäätelö ja hampurilaiset, eh), syntyy illuusio interaktiivisesta ympäristöstä jonka salaisuuksia Alucardin muuntautumiskyvyn (susi, lepakko, usva – vampyyrikliseet GET!) avulla on hauskaa ja palkitsevaa etsiä. Myös suurilta osin epälineaarinen etenemismalli auttaa luomaan pelaajalle täydellisen vapaudentunteen.

On silti eräs osa-alue, jolla SotN loistaa kirkkaammin kuin ehkä kaikilla muilla yhteensä: äänimaailma. Tämän voi surutta jakaa kahteen tärkeään piirteeseen, jotka yhtä lailla ovat kenties se tärkein syy pelin omaleimaiseen tunnelmaan, toisin sanoen äänitehosteisiin ja musiikkiin. Ensinmainittua on nimittäin lähes mahdotonta olla laittamatta merkille, mutta monista muista peleistä poiketen täysin positiivisessa mielessä. Kaikki Alucardin askelista (tai takaperinhiihdosta syntyvästä suhusuhusta) tulipallojen pamahteluihin ja pääkallojen naksutukseen istuu kokonaisuuteen uskottavasti ja saumattomasti, vihollisten kirkuna tai pahaenteinen ulina on suorastaan herkkua korville ja vaikkei englanninkielinen ääninäyttely tasollaan loista, on Alucardin ähkiminen silti huomattavasti mielenterveydelle suosiollisempaa kuin vaikkapa Erään Toisen Pelin jatkuva CHARLOTTE! JONATHAN! CHARLOTTE! -mantran toisto. Ääniefektit ja tehosteet syventävät entisestään uppoutumista linnan sisälle; kun Alucard heilauttaa kaksikätistä Claymorea, voi pelaaja suorastaan tuntea iskun voiman sen mätkähtäessä päin vihollisen lärviä.

SotNin ääniraita, Dracula X: Nocturne in the Moonlight puolestaan on sekin timanttisia hetkiä täynnä. OST:in kauneus syntyy sekä sen tyylilajillisesta moninaisuudesta että tämän mahdollistamista, jokaiseen tilanteeseen löytyvistä kappaleista. Viis siitä juoksenteleeko Alucard linnan pihalla, kiipeääkö ylös torniin vaiko lipuu hiljalleen lautturin pienessä paatissa maanalaisessa luolassa, sillä jokaista hetkeä säestää varmasti juuri tähän tilanteeseen sopiva musiikki. Gotiikka- ja kauhuperinteeseen sopivat barokkielementit ja orkestraaliraidat ovat tottakai vahvasti edustettuina, mutta mukaan on ripoteltu raskaampaa rockia jopa jazzahtavia kappaleita. Siinä missä moni pomotaistelu saa pelaajan hyperventilaation partaalle vyöryttämällä taustalle instrumenttien maanista kakofoniaa, löytyy myös rauhallisempia hetkiä herkempien sävelten parissa, mikä rentouttavuudessaan tuntuu lähes maagiselta. Toisinaan taustaäänet ovat hyvin pelkistettyjä ja pahaenteisiä, mikä lisää itsessään kauhun läsnäoloa ja ääniefektien voimallisuutta. Täysin virheetön ei tämäkään soundtrack silti ole – lopputekstien aikana soiva I am the wind sai ankan kavahtamaan paljolti samalla tavoin kuin aikanaan maailman huonoimmaksi pelibiisiksi nimeämänsä King’s Quest VI:n lopputunnari. Argh.

Castlevania: Symphony of the Nightin tunnelmallisen vetovoiman voi siis sanoa koostuvan hyvin monesta eri tekijästä. Draculan kotosijoilla on niin mielenkiintoista ja koukuttavaa könytä, että syyt sille miksi tämän maille on ylipäätään tullut temmeltämään tuntuvat toissijaisilta. Kyseessä on nimittäin peli, jossa on kyetty yhdistämään audio ja visuaalisuus niin timmiksi paketiksi, ettei seikkailun aikana juuri ehdi löyhää ”nyt pistän sua pataan, ai moi kuuma beibe, nyt pistän tota pataan” -juonta kaipaamaan. Priimaesimerkki teoksesta, jossa on pyritty hyödyntämään kohteeksi valittua maailmaa ja sen eri osasia, lopputuloksena vangitseva ja tunnelmarikas kokemus jossain juustoisen vampyyrigotiikan ja aidosti vavahduttavan jännityksen rajamailla.

2 kommenttia

  1. Unohdit pomotaisteluissa mainita yhden tunnelmallisimmista: kuolleista nostatetut Trevor Belmontin, Syphan ja Grantin jotka olivat Alucardin kumppaneita Draculan tuhoamisreissulla Castlevania III:n aikaan.


    • Totta! Pelistä löytyy mielestäni muitakin mielenkiintoisia ”psykologisia” taisteluita, kuten vääntö Succubusta vastaan sitä edeltävän painajaisskenaarion vuoksi. Tämä olikin hyvä pointti – peli hyödyntää pomotaisteluissa pelkän perinteisen kauhukuvaston lisäksi hahmojen omaa kauhukuvastoa!



Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: