h1

UFO: Enemy Unknown

20 heinäkuun, 2009

480px-UFO_Enemy_Unknown_opening_screenUFO: Enemy Unknown (PC)
Wiki

Lyhyesti: Tunnelmarikas, pelottava, realistinen. X-com on kiistaton klassikko sekä pelillisiltä ansioiltaan että eritoten immersioltaan.

Periaatteessa tämä postaus on aivan turha, sillä tämä sivu kertoo teille kaiken mitä haluatte aiheesta tietää, varmasti paljon paremmin kuin osaisin itse koskaan avautua. Mutta pois se ankasta, avaudun kuitenkin: kyseessä on nimittäin oman pelihistoriani yksi vavahduttavimmista kokemuksista nimenomaan vangitsevan tunnelman saralla, vaikka mistään suorasta kauhupelistä ei edes ole kyse. UFO: Enemy Unknownin, johon tästedes X-comina viittaan, kyky luoda pelaajan eteen uskottava jännitysskenaario on nimittäin omiaan saamaan aikaan sellaisia psykologisia hirvityksiä, joista näinä päivinä residentevilit ja silenthillit vain uneksivat. Mitkä piirteet sitten tekevät tästä pelistä niin häiritsevän, täysin hyvällä tavalla tietenkin?

X-comin tunnelma on, sanalla sanoen, täysin omasta universumistaan. Mikä sopisikaan paremmin pelille, jonka lähtöasetelma kertoo ulkoavaruudesta saapuvista valloittajista? AMG UHVOT TULLOO -lähtökohta on kenties monella saralla jo loppuun kaluttu, mutta siinä missä jenkkileffoissa vaaran uhatessa revitään jostain esille jättimäisiä mörssäreitä tunkeilijoita eliminoimaan ja seistään patrioottisen näköisinä vapaudenpatsaan juurella aseet tanassa, X-com pyrkii tarjoamaan realistisemman kuvan maailmojen sodasta. Se, kuinka hyvin tai huonosti onnistut pyrkimyksissäsi torjua avaruuden anteroiden hyökkäyksiä vaikuttaa vääjäämättä toisten kansojen luottamukseen (ja rahahanoihin) järjestöäsi kohtaan, mutta mikä tärkeintä, peli ei jätä huomioimatta sitä tosiseikkaa että tuhon uhatessa voittajien puolelle on yht’äkkiä tunkua: saatat olla oikeuden asialla, mutta joitain Maan maita ja kansoja ei yksinkertaisesti kiinnosta – he haluavat selvitä hengissä, ja helpoimmin tämä tapahtuu muukalaisia auttamalla.

xcom_screenshot3
x-com-ufo-defense

Maailma on siis epätasapainoinen ja epäluotettava, kuten tosielämässäkin. Kun toisiin ihmisiin ei voi luottaa, jäljelle jää omiin kykyihin uskominen. X-com onkin ennen kaikkea mikromanagerointinsa ohella vangitseva vuoropohjainen strategiapeli, jossa jokainen vuoro voi tuntua aikamoiselta painajaiselta huolimatta siitä, ettei lopputulos riipu niinkään omasta reaktionopeudesta tai reflekseistä. Hela hoito toteutetaan näennäisesti hyvin yksinkertaisilla ja perinteisillä korteilla, vitsi on siinä ettei pelaaja itse ole koko ajan tietoinen siitä kuinka nämä kortit toimivat. Fog of war toimii X-comissa hyvin psykologisena aspektina ”et tiedä mitä tuolla tapahtuu mutta tiedät että siellä tapahtuu jotain” -fiiliksensä vuoksi. Tiimisi jäsenet ovat kaikki jokseenkin mielikuvituksettomia pulliaisia armeijatamineet niskassa, mutta jo mahdollisuudella heidän nimeämiseensä peli antaa pelaajalle kyvyn personifioida omat yksikkönsä. Tämän ansiosta onkin ankeaa kun Maija-Mölli ottaa lopullisesti hittiä, varsinkin jos hän on selvinnyt aiemmista taisteluista kunnialla ja ansainnut veteraanistatuksen natsat asuunsa. Hahmoille on muutenkin kasattu läjä inhimillisiä piirteitä taistelutilanteessa, mikä entisestään luo realistista (ja sen myötä hermoja kutkuttavaa) ilmapiiriä pelaamiseen. Tiimisi jäsenet eivät ole koneita, vaan reagoivat avaruusolentoihin kuin oikeat ihmiset. Shokkiin valahtanut Jussi-Jorma on käytännössä hyödytön kun yllättävä avaruusolennon kohtaaminen saa pasmat sekaisin, löysät housuun ja diudiu sitten mennään, HELVETIN TUNARIT HAVUJA LADULLA jne. Yllätysmomenttien todennäköisyys lisääntyy, jännitys pysyy yllä ja kämmenet hikoavat.

x-com-1-ufo-enemy-unknown_6

Lopputuloksena pelaajalla on siis remmissä hyvin inhimillinen lössi possea, jonka tarkoituksena on ottaa hengiltä Marsin maakrapuja – olentoja, joista he eivät käytännössä pelin alkaessa tiedä yhtään mitään. Näinhän se menisi tosielämässäkin, sillä on mahdotonta tietää mitä on vastassa ennen kuin taisteluun on konkreettisesti astunut. Onnistuneiden turpakäräjien jälkeen peli raahaa sillisalaattia muistuttavat mömmöt takaisin tutkimuslabraasi, jossa tekninen tutkimuspuoli auttaa tasapainottamaan jatkuvaa stressiä vihollisen salaperäisistä kyvyistä. Tunkeilijoita leikkelemällä opitaan lisää niiden piirteistä, mikä auttaa kehittämään näitä kykyjä paremmin vastaavia aseita. Kyse on muustakin kuin pelillisestä ratkaisusta jatkossa selviämisen kannalta, sillä juuri tämä avaruusolentojen ”mystisyyden” illuusion rikkominen palauttaa pelaajaa takaisin järjen kamaralle: muukalaiset ovat nekin loppujen lopuksi pelkkiä kuolevaisia eivätkä voittamattomia yliolioita.

Uudet taistelut ovat silti aina hermostuttavia tilanteita jopa näennäisen valmistautuneena ja kamat päivitettyinä, sillä ikinä ei tiedä onko nurkan takana odottamassa superhyperduunari joka pimeydestä läiskäisee sotilaasi kuoliaaksi kertaheitolla. Sitä sydänkurkkuun-tunteen vahvuutta joka syntyy fog of warin paljastaessa viereisellä paneelilla seisovan jumbospeden ei voi sanoin kuvata, se täytyy itse kokea. Mikä sitten tekee itse pelitilanteesta niin häiritsevän? Voisihan sanoa, että vaikka Civilizationeissa fog of war häivyttää yhtä lailla vihollisen liikkeet, ei se silti aiheuta läheskään samanlaisia sydämentykytyksiä. Tässä tulee kuitenkin vastaan X-comin piirteistä kenties se hienoin ja omaleimaisin, eli äänimaailma.

ufo2
ufo

X-com on musiikkinsa ja äänitehosteittensa puolesta hieman kuin matalapaineinen ukkosilma: sen tuntee koko ajan sydänalassa, mutta koskaan ei ole varma milloin jotain oikeasti tapahtuu ja alkaa todenteolla jyrisemään. Kuten jo aivan postauksen alussa esitellyssä linkissä mainitaan, ongelma ei ole siinä mitä pelaaja käytännössä kuulee, vaan mitä kaikkea tämän mieli näistä äänistä päänsä sisällä rakentaa! Alieneita ei kenties kaiken aikaa näe, mutta ne kykenee kuulemaan – ja se on pahempaa kuin mikään muu. Musiikki on tarpeeksi pahaenteisen neutraalia, steriilin hajutonta ja mautonta, jotta pelaajaan mielikuvitusta ei ohjata kuin yhteen suuntaan eli siihen kaikista pahimpaan. Kun oliot vihdoin tulevat näkyviin, ovat ne liikkeissään ripeitä ja katoavat pimeyteen yhtä nopeasti kuin ne bongasitkin, joten diabolinen hippaleikki jatkuu jatkumistaan kunnes yksikään marsilainen ei ole enää hengissä.

Kuvittele itsesi juoksemassa läpi kuolemanvaarallisten avaruusolentojen täyttämän aluksen metallikäytäviä, klonk klonk klonk kun tiimisi jäsenet siirtyvät paikasta toiseen ja etsivät hyvää asemaa selustansa turvaamiselle. Seuraavalla vuorolla sama klonk klonk klonk kuuluu kenties taas, mutta tällä kertaa tiedät ettet se ole sinä. Voit vain pidättää hengitystäsi ja odottaa, koska pamahtaa/räjähtää/losahtaa, sekä kuka selviää koitoksesta hengissä. Ovien avautuminen ja sulkeutuminen tavallisella kotitaloalueella, ruohossa juokseminen, palavien rakennusten loimu, avaruusolentojen kirkuna lähiön kaduilla… kaikki ovat yksinkertasesti mutta yksinkertaisuudessaan mestarillisesti toteutettuja tunnelmanluojia. X-com ei pyri säikyttelemään pelaajaansa yllätyksenomaisuudella, vaan ylläpitämään jatkuvaa maailmaa jossa sattuu ja tapahtuu. Pelaaja itse vain ei näe, mitä se jokin on.

01FirstFloater

UFO: Enemy Unknown tarjoaa siis tasapainoisen ja ennen kaikkea realistisen universumin pelinsä tueksi, mikä on saavutus johon harva peli on samoissa määrin pystynyt. Vangitsevuudeltaan ja immersioltaan voikin sanoa sen olevan ensiluokkainen, tai kenties aivan omassa luokassaan. Pimeä huone, kuulokkeet ja tietokoneen valoa kajastava näyttö – tästä on vavahduttavat pelikokemukset tehty!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: