h1

Henry Hatsworth in the Puzzling Adventure

24 toukokuun, 2009

HatsworthcoverHenry Hatsworth in the Puzzling Adventure (DS)
Wiki

Lyhyesti: Henry Hatsworth uhmaa kuolemaa ja kombottaa väripalikoita yhdessä DS:n parhaista peleistä.

Potkaistaan blogi kunnolla käyntiin viimeaikojen addiktoivimmalla pelillä, eli Henry Hatsworthilla. Pelin konsepti on yksinkertainen –pappa loikkii 2D-seikkailupelien hengessä piikkiansojen yllä läimien samalla tielle tunkevia, vajaalta Antero-serkulta näyttäviä vihollisia. X:ää hakkaamalla teleporttaudutaan alaruudun puzzlemaailmaan siirtelemään värillisiä palikoita kolmen tai useamman komboihin, jotta tosimaailmassa niitatut vihut eivät palaa kummittelemaan haudan takaa. Hatsworthin eeppinen missio on kerätä eri osia THE GENTLEMANin eli kotimaisittain HERRASMIEHEN (capsit oleelliset) garderoobiin, ja on aina bileiden paikka kun etsintä palkitaan uusilla housuilla, piipulla tai asusteista miehisimmällä eli monokkelilla.

Hatsworth on käytännössä malliesimerkki siitä, kuinka DS:n dual screenejä voi hyödyntää ilman turhaa kikkailua styluksen kanssa. Gameplay onkin sekä toimiva että addiktoiva: puzzlemaailman ja seikkailutasohyppelyn välinen transitio on toteutettu saumattomasti molempien osioiden tukiessa toisiaan. Kontrollien tarkkuus takaa puolestaan sen ettei virheistä voi syyttää käytännössä kuin itseään ja keskittymiskyvyn puutetta (vaikka välillä tosin pistää otsasuonen tykyttämään kuinka Hatsworth tykkää ottaa ylidramaattisesti hittiä ja lentää kolme metriä vaakasuorassa valitsemaansa suuntaan). Nappiin menneitä tarkkuussuorituksia vaativia kohtia löytyy kuitenkin lukemattomia, joten Hatsowrthin viiveetön reagointi on varsinkin myöhemmin elintärkeää.

Pelin haastavuus ei siis tule huonosta suunnittelusta vaan tasapainotetuista haasteista. Hatsworth on pelattavuudeltaan addiktoiva, sillä kentät vyöryttävät eteen sopivalla tahdilla vaihtelevia tilanteita ja vihollisia, joista moni vaatii oman tekniikkansa puzzlemaailmassa eliminoimiseksi. Kun ruutu täyttyy kuolaavista vihollispalikoista ja jumbomöllin pamauttavia väripalkkeja löytyy vasta kolme riviä alempaa, ei paljon naurata – varsinkin kun tosimaailmassa olet keskellä hektisintä taistelua, eikä ole saumaa antaa yhdenkään jo kertaalleen tapetun speden palata roikkumaan niskaan Johanna Tukiaisen itsepäisyydellä. Peli nimittäin rakastaa ns. areenatappeluita, joissa Hatsworth jää vekkulisti nakkiin yhden ruudun sisään samalla kun päälle vyöryy jatkuvalla syötöllä vihollisia kummaltakin puolelta. Puzzlemaailmaan pakeneminen toimii itse asiassa hyvänä hengähdystaukona miekan tai kuoleman kävelykepin heiluttelulle; vaikka puzzlan puzzlan trance party on pahimmillaan vähintään yhtä hermojaraastavaa kuin vihujen kurmottaminen, poikkeavat nämä moodit tarpeeksi toisistaan jotta pelaaja voi pomppia niiden välillä antaen itselleen aikalisää sitä tarvitessaan.

Hatsworth tarjoaa kyllä lukuisia poweruppeja ja erikoishyökkäyksiä hemulinmätkimisen helpottamiseksi, mutta niitä pitää osata hyödyntää oikealla hetkellä. Kaikki hyödykkeet erikoisaseen vaihtelua lukuunottamatta nyhdetään nimittäin puzzlemaailmasta värikomboja rikomalla, joten jää pelaajan harteille pelastaa ruudun yläkulmasta ulos tunkeva lisäelämä tai kaikkia vihollisia rankaiseva salama. Tiukimmat taistelut palkitaan supermittarin nytkähtäessä maksimiin, jolloin Hatsworth vaihtaa viihteelle TEEHETKEN muodossa, ja palaa rankaisemaan Pringer X:n… siis kuolemattoman mechan sisällä, joka rajatun ajan sisällä kylvää massatuhoa ympärilleen. (Protip: ei kannata turhaan ramboilla kesken normikenttiä, sillä Hatsworthin übermecha ei mahda mitään kapeille käytäville tai tien tukkiville palkeille. Heikkoutensa kullakin.)

Yksikään lisäsydän tai ajanpysäyttäjä ei kuitenkaan auta pelaajaa osumaan juuri oikeaan kohtaan piikkiseinää kiivetessä tai väistämään pääkalloshamaanin tulipalloja, eli mistään cruise control for coolista ei ole kyse edes jumbomechaan tarttuessa. Juuri tämä tekee Hatsworthista aidosti haastavan, sillä kentät vaikeutuvat tasaisesti mutta varmasti, vaatien loppupuoliskolla jo huomattavaa näppitarkkuutta. Palkitsevimmillaan peli onkin pelaajan onnistuttua luovimaan itsensä turvaan mahdottomalta näyttäneestä tilanteesta joko nopeiden refleksien, kombottamissilmän, puhtaan tuurin tai näiden kaikkien ansiosta tyyliin ”miten pirussa mä tosta oikein junailin itteni ulos” kun kaksi sekuntia sitten kuolema oli enemmän kuin todennäköinen skenaario. Kentän lopussa odottaa usein muhkea aarrearkku jonka tarjoamien timangien ja muun blingin turvin voi ostella matkaa helpottamaan vaikkapa lisätehoa aseisiin. Tärkeimpiä ovat tietenkin jo aiemmin mainitut HERRASMIEHEN asun osaset, jotka antavat Hatsworthille konkreettisesti uusia kykyjä, joiden turvin voi palata aiempiin kenttiin tonkimaan paikkoja ja avaamaan salareittejä.

Ei kuitenkaan niin paljon hyvää ettei jotain huonoakin: Hatsworthin heikoimmalta lenkiltä ovat tuntuneet lievästi tylsähkön kenttäsuunnittelun lisäksi ennen kaikkea sen pakolliset pomotaistelut. Vaikka omintakeisia aristokraatteja ja raketinheittimellä varustettuja hääkakkuja on kieltämättä hauska seurata, päätyvät nämä kädenväännöt usein enemmän tai vähemmän puuduttaviksi slugfesteiksi joissa pelaajan täytyy ensin omaksua silloisen pomon hyökkäyskuvio toistaa samaa kaavaa turruttavuuteen asti. Onneksi omia erikoishyökkäyksiä voi tehostaa puzzlekomboilla, jolloin ne tekevät kerralla huomattavasti enemmän lämää.

Kaiken kaikkiaan Hatsworth on joka tapauksessa parhaita DS-pelejä, joita olen pelannut. On palkitsevaa huomata kuinka kerta kerralta osaa reagoida nopeammin ja tarkemmin pelin heittelemiin esteisiin ja haasteisiin, sekä kehittyä havaitsemaan laajemmin puzzlemaailman tarjoamia mahdollisuuksia palikoiden strategisempaan rikkomiseen. Aarteilla ostettavista parannuksista aseisiin, puzzlemaailmaan ja jopa eri energiamittareihin on konkreettista hyötyä, ja vaatekaapin kartuttaminen avaa uusia tapoja pelata itse peliä. Hatsworthin yleisilme on graafisesti onnistunut sarjakuvamaisuudessaan, ja vaikka juoni on lähinnä näennäinen, ovat hahmot hauskoja sekä persoonallisia (puhuen kielellä joka kuulostaa lähinnä varisapinahybridin raakkumiselta!) eikä huumoria puutu matkan varrelta, joten peliä pelaa täysin siitä ilosta, että suunnitteluun on panostettu hyvin lähes jokaisella osa-alueella.

Motivoiva ja pelaajaansa palkitseva peli? Hatsworth has it.

Good Show!

Good Show!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: