Lyhyesti: Hi, I’m 12 years old and a huge fan of your game, Faggot Tree!

Ja niin astui anka uudelle vuosituhannelle ostaessaan itselleen äly_puhelimen pitkän hangoittelun (ok, siis rahapulan) jälkeen. Kunniallisessa työssä on se hyvä puoli, että siitä kertyy räpylänvarteen toisinaan hieman ns. fygyäkin, joten minkäpä sille mahtoi, etenkin kun joku droka piti kovin vakuuttavia myyntipuheita tyyliin “4S:ssä voit PUHUA SUN PUHELIMELLE, PAKKO OSTAA”. Onneksi 8-bit ankan kannalta tämä tarkoittaa myös siis sitä, että bussimatkoja töihin ja takaisin voi jatkossa kuluttaa näpräämällä tuhatta ja yhtä erilaista mobiilipeliä, iPhone kun tunnetusti on näiden luvattu maa ja messias. Tästä johtuen uusia kategorioita sataa ovista ja ikkunoista, eli jatkossa saatte ihastella näitä tilityksiä otsakkeen Mobiilipelit alla. Ennaltaan sieltä löytyy (tai sinne on siirretty) taannoinen Fat Cat Rush -kirjoitukseni, joten voidaan leikkiä että sinne saadaan jatkossa hieman aktiivisemmin täytettä. (Terveisiä vaan sille toiselle drokalle joka kurmottaa ankaa päivittämään useammin. Oot telkkarissa ny!)

Game Dev Story on yksi ensimmäisiä pelejä, joita uudelle puhelimelle on tullut ladattua. Ankan veli intoili kyseisestä nimikkeestä jo aikapäivät sitten, kun perhepiiristä löytyi vasta yksi omenaluuri: “ja sit siinä voi kehittää pelejä, sillee et valitset ite genren ja aihepiirin ja sit jos ne mätsää ni menestyy! Ja ne konsolit on vähä ku tosielämästä mut ei, ja sit voit halutessas julkaista bugisia versioita ja sit kriitikot haukkuu ja saat faneja ja…” Käsi ylös, kuka elämässään edes hieman enemmän pelannut ei tunne pientä kutkutusta ajatuksesta pelata tämänkaltaista simulaattoria? Vaikka tosielämän videopeliteollisuus olisi tuskaa, ruttoa ja hieman lisää tuskaa etenkin pienen yrittäjän näkökulmasta, voi virtuaalimaailmassa kaikki olla saumatonta ja kaunista kuin Sim Cityssä. Ei mikään ihme, että taannoin eräänä lauantai-iltana, joka piti olla täysin varattu Arkham Cityn pelaamiselle, huomasi anka juuttuneensa perseestään sohvan pohjalle hakkaamaan kehiin taas yhtä uutta kilarikomboa pelitaivaan uudeksi tähdeksi. Öööhhh

Game Dev Storyn konsepti on siis tarpeeksi yksinkertainen temmatakseen kerrasta mukaansa, mutta myös tarpeeksi monimutkainen pitääkseen otteessaan. Kuten rakennussimeissä yleensä, saa pelaaja kouraansa alkupääoman, jonka turvin pitäisi ensitöikseen palkata työntekijöitä sekä lähteä rakentamaan ensimmäistä nimikettä. Tavoitteissa toki on, että jo ensimmäisestä yrityksestä lähtien firma alkaa tahkota taaloja ja ruplia, mutta koska alkuvaiheessa resursseista on pulaa niin taloudellisesti kuin työntekijöiden kyvykkyydenkin puolesta, on asetelma kovin suokuokkamainen talvisodan hengessä.

Pelaajan ensimmäisiin päätöksiin lukeutuu valinta siitä, rekrytäkö jengiä viidakkorummulla vai kunnon mainonnalla, sekä ketä näistä tulokkaista haluaa talliinsa kelpuuttaa (“tolla on ihan ookoot grafiikkaskillzit, mut toi osais kans skenaarioita ja musiikkia…”). Koska alku on helposti hakuammuntaa, päätyi anka kulkemaan kultaista keskitietä ilman sen kummempia riskinottoja näin varhaisessa vaiheessa. Psaiku Studioksi ristityssä firmassa listoille noukittiin pari perusperttiä lehti-ilmoituksella, ja matka kohti pelikuninkuutta saattoi alkaa.

Ensimmäinen vahinkolaukaus väännettiin PC:lle, näistä alustoista halvimmalle; Game Dev Story vaatii aina lisenssin, ennen kuin markkinoiden kuumimmalle konsolille voi edes kuvitellakaan kehittävänsä nimikkeitä. Genreksi tuli seikkailu ja teemaksi merirosvot, mutta yhdistelmä osoittautui luultua nihkeämmäksi. Huonoilla tuotantoarvoilla saattoi toki olla osuutensa asiaan, ja kriitikot lähes poikkeuksetta lyttäsivät tämän poskareita vastaavan röökikokeilun, jolle anka jopa unohti antaa nimen (Mitennii Game #1 ei ole vetävä?). Noh, $80 tontun panostuksella $220.6k tuotot voidaan laskea plussan puolelle pääsemiseksi.

Seuraava yritys, eläin-puzzleksi heitetty Hurpadurp koki aika lailla edeltäjänsä kohtalon, mutta $70.5k menot vs $368.3k tuotot onnistuivat takaamaan sen verran pesämunaa Psaiku Studiosille, että kolmas askel oli astetta kunnianhimoisempi: konsolille nimeltä Microx SX tehty eläinseikkailu maksoi jo yli 200 tonnia. Top 10:iin ei vielä ollut myyntilukujen puolesta asiaa, mutta yleisö tykkäsi ja fanikunta kasvoi. Vuoden aikana kehiin ilmestyi jos jonkinlaista aktiviteettia kuten pelimessuja ja lehtiartikkeleita, jotka olivat hyvä sauma levittää nimeä ja houkutella uusia pelaajia. Koska konsolipuolelle vilkaisu osoittautui jokseenkin onnistuneeksi ratkaisuksi, myös seuraava peli –robottiajopeli!– tehtailtiin Microx SX:lle ja listasijoitus kohosi jopa 11.:sta. Saipa studio jopa fanikirjeen joltain kuppaselta pelurilta, joka kertoi ajavansa kilpa-autoja työkseen ja pelaavansa tätä laatuteosta aina ennen oikeita skaboja! Kyllä tuntuu hyvältä, mies.

Kehitys ei valitettavasti mene aina ylöspäin, joten takapakkia otettiin ankan hankkiessa lisenssin markkinoille änkeneelle Exodus-konsolille, mikä söi budjettia aika roimasti. Eläinajopeli (kuten huomata saattaa, anka ei ollut tässä vaiheessa vielä pahemmin tajunnut devejään treenata eli valinnat olivat rajallisia) Turbanator maksoi jo melkein neljäsataa tuhatta, mutta möi hädintuskin top #20:iin yltäen. Tästä johtuen kyseisen vuoden pelimessut jäivät välistä, kun Psaiku Studiosilla ei yksinkertaisesti ollut varaa lähettää kekkereihin edes nihkeimpiä furryja lapsiyleisöä houkuttelemaan.

Yllättävä käänne voi kuitenkin iskeä monelta suunnalta. Takaisin Microx SX:lle palannut anka päätti läpällä ja kännissä tehtailla historiallisen oppimispelin, joka osoittautui aimomenestykseksi: yli puolentoista miltsin myyntivoitoilla päästiin jo top kymppiin, faneja satoi ovista ja ikkunoista ja koko Studio pääsi kertaheitolla muuttamaan isompiin liiketiloihin. Mitä helvettiä nyt! Noh, lahjahevosta ei ole suuhun katsominen, ja kun yhdistelmä puzzle-reversi (en edelleen tiedä mikä tuo mystinen reversi on) vielä paljastui toiseksi pomminvarmaksi yhdistelmäksi, tehtaili studio hetken liukuhihnalta vastaavia titteleitä jopa niin mittavissa määrin, että fanit alkoivat kyllästyä. Hups

Muita huomionarvoisia seikkoja kehityskarusellin ohessa olivat toki työntekijöiden treenaus sekä markkinoiden tarkkailu. Pistämällä jantterit riviin tuijottamaan esimerkiksi animea moneksi tunniksi putkeen saa pelaaja unlockattua erilaisia lisägenrejä ja -teemoja, joiden avulla omaa repertuaariaan voi laajentaa. Toki myös itse kyvyt kehittyvät, jolloin armoton julkaisutahti ei täysin näännytä koodareitasi sorvin ääreen. Lisäapua voi tietysti palkata myös ulkopuolelta, mutta kitupiikki mieluummin ruoskii rivityöntekijöitään kunnes stamina on tapissa – tästä minä teille palkkaa maksan, senkin tollot! Mystistä kyllä, edes ostamani Dead Bull ei onnistunut apinoita ekstensiivisesti virkistämään, joten ehkä ankan tulisi olla enemmän Gabe Newell ja vähemmän Caligula mitä johtotahtiin tulee.

Markkinoille puolestaan tunki tuon tuosta uusia konsoleita. Samaa vauhtia poistui myynnistä myös läjä vanhempia, joten konsoliteollisuuden kehitystä on syytä pitää silmällä tulevaisuuden toivoja suunnitellessa. Kuten todettua, nämä konsolit imitoivat jossain määrin viihdyttävästi tosimaailmaa, joten on viihdyttävää huomata esimerkiksi NESin kehitys SNESiksi, eikun siis anteeksi IES:in kehitys Super IES:iksi, ja niin edelleen. Ajan hammas puree realistisesti myös pelaajakuntaasi: vuosien vieriessä aiemmat fanisi ikääntyvät, ja dollareita hamutakseen on hyvä nyhtää faneja myös nuorempien joukosta. Jollain kierolla tavalla näiden tilastojen tuijottelu on ankan lempipuuhaa, ja yritykset vaikuttaa ihmisiin mainonnalla (laittaako netti- vai lehti-ilmoituksia, pistääkö kiertoon pelidemoja) aina kuukauden kohokohta. KASVAKAA, LUVUT, KASVAKAA!

Vuosittainen peligaala on myös aina henkeäsalpaava hetki, kun omalta tiimiltä on mukana mittelössä pelejä: game of the yearin saavuttaminen tuntuu vielä toistaiseksi kuitenkin kaukaiselta yksisarviselta, mutta yritys on kova. Niinikään oman konsolin kehittäminen on Psaiku Studiosin tulevaisuudessa häämöttävä etappi, joka vaatii hieman enemmän pesämunaa kuin vielä on kasaan haalittu. Koska peli lakkaa pisteyttämästä suorituksiasi noin 20 vuoden paikkeilla, saa nähdä toteutuuko tämä tavoite ensimmäisellä, toisella vaiko kenties viidennellä pelikerralla. Kun pitäisi sitä Arkham Cityäkin joskus pelata…

Ainiin, ne nimet. Jatkossa tavoitteena on räätälöidä hieman teemoittain sopivampia pelinimiä, mutta tässä katsaus kahdessa sekunnissa väännettyihin “menkää kotiinne en jaksa miettiä nimiä” -tuloksiin:

Sprölölöö: Koiria koiria koiria

Lyhyesti: Haluun ;___;

Sprölölöön hienossa hengessä ankaa inspiroivat tällä kertaa nelijalkaiset karvakaverit eli koirat. Kun työaikana on saanut etenkin kesällä hiellä ja verellä eliminoida google translatorilla väännettyjä ilmoituksia tyyliin “hyväksyttäväksi englanti sonni koira nöyrä vauva ensi laukaus”, voivat patoutuneet aggressiot helposti kohdistua kaikkiin kyseisen eläinrodun edustajiin kuonon koosta riippumatta. Tästä johtuen pieni henkinen damage control on paikallaan, eli luvassa täysin tyhjänpäiväistä lätinää ankan suosikkikoirista videopelien saralla.

Yllättäen kyseiset koirat jakaantuivat näppärästi neljään eri kategoriaan, joten käsittely tapahtuu luontevasti sen kautta. Mukaan valikoitui kyberneettisiä koiria, ohjuksia, fantasiakoiria sekä älyn jättiläisiä.

Kyberneettiset koirat

DØg (Half Life 2)

Half-Life 2:n Dog on yksi teini-iän ensimmäisiä “voi apua mun on pakko saada itelleni koira” -kokemuksia, mikä on tietenkin ironista siinä mielessä, ettei Dog ole oikea eläin lainkaan. Ehkä anka siis haluaisi elämäänsä parimetrisen metallikasan, joka käyttäytyy yhtä lapsenomaisen innokkaasti kuin oikea nelijalkainen karvakasa. Dogin urhoollisuus ja lojaalius ovat toki tekoälyn ohjelmoinnin tulosta, mutta koska täällä päin annamme nimiä silitysraudoille ja tunnemme vetoa limsa-automaatteihin, ei se vähennä millään muotoa jossain virtapiirien ja metallipinnan alla sykkivän sydämen voimaa. Yhtä vahvassa osassa on toki Dogin alkuperä: jo se, että kyseessä on Alyxin isän tälle rakentama suojeluslemmikki, saa heikomman herkistymään, mutta tunneside on taattu viimeistään siinä vaiheessa, kun pelaajalle selviää Alyxin lisäilleen vuosien saatossa Dogiin osasia kuin kasvattaakseen tämän koiranpennusta aikuiseksi koiraksi. Snif.

Rush (Mega Man-sarja)

Dr. Lightin Mega Manille rakentama robottikoira on oikea monitoimilinkkuveitsi, jollaisen toivoisi voivansa ottaa mukaansa vähintään jokaiselle pidemmälle matkalle. Jo ensimmäisessä pelissään eli Mega Man 3:ssa arsenaalista löytyi kaikki tasapainoiseen elämälle välttämätön: kyky muuntautua pomppualustaksi, lentolautaksi ja jopa sukellusveneeksi. Villinä korttina Mega Man 7:ssa esitelty Rush Search tuo koiran olemukseen paljon kaivattua jokeribonusta, eli tämä etsii kätkettyjä aarteita todellisen vainukoiran lailla. …Todellisen koiran lailla tämä tosin välillä löytää ainoastaan pelkkää roskaa ja scheissea oikeasti hyödyllisten esineiden sijasta, mutta ajatus on tärkein!

Ohjukset

Missile (Ace Attorney -sarja)

Missile ei ole Ace Attorney -sarjassa kovin suuressa roolissa, mutta on onnistunut jäämään ankan mieleen tästä huolimatta. Iloinen shiba inu -rotuinen poliisikoira esitellään ensimmäisen Phoenix Wright -pelin viimeisessä luvussa (tai toiseksi viimeisimmässä, mikäli pelaa DS-versiota), kun Gumshoe tarjoaa apuaan Gourd-järven tutkimuksissa: pelaaja saa valita häneltä salaiseksi aseekseen kalastusvavan, metallinpaljastimen tai Missile-koiran. Kuten arvata saattaa, Gumshoen apu on aina kaksi kolmasosaa tahattoman koomista, joten Missile johdattaa ainoastaan läheiselle nakkiständille syyllisen sijaan. Edgispelissä paluun tehnyt Missile on puolestaan Franziska von Karman käskytettävänä, mutta mielessä pyörivät edelleen ne nakit. Oikein!

Missile (Ghost Trick)

Tämä Missile on yksin vastuussa ankaan iskeneestä pomeranian-kuumeesta. (Kuvat Ace Attorney -sarjan ja Ghost Trickin takana häärivän Shu Takumin omasta karvakaverista eivät ole auttaneet pomsuvillitystä.) Missile on sanalla sanoen Ihana, juuri siinä mielessä kuin hyperaktiivinen ja ylilojaali koiranpentu vain olla voi: Missile ei epäröi rynnätä vaarojen armoille, kun pienet ja viattomat lapset ovat pulassa, tai uhrata itseään korkeamman hyvän vuoksi. Missile on aina valmis seikkailuun, avoin uusille tuttavuuksille, ja osoittautuu tarinan aikana niin ihmisen kuin toistenkin eläinten parhaaksi ystäväksi. Missile on myös kovin inhimillinen kaikista jaloista piirteistään huolimatta: donitsit vetävät puoleensa, ja televisio saa tämän haukkumaan kuin piripäisen … no, koiran. Terhakkaasti porhaltava karvapallo valloittaa kuitenkin kyynisemmänkin koiranvihaajan puolelleen rajattomalla rakkaudellaan.

Fantasiakoirat

Interceptor (Final Fantasy VI)

Interceptor on kenties koko listan kovin jätkä, koska omistajansa tavoin kyseessä on pesunkestävä ninja, joka ilmestyy yön pimeydestä kun sitä vähiten odottaa. Aika lailla kirjaimellisesti: koira rientää auttamaan isäntäänsä Shadow:ta taisteluihin sattumanvaraisesti, jolloin se voi mm. blokata Shadowiin kohdistuvia iskuja sekä hyökätä parilla erilaisella kyvyllä näitä vastaan. Interceptor on Shadown brave companion, joka uskollisesti jolkottaa isäntänsä rinnalla kunnes aika heidät (mahdollisesti) erottaa. Interceptorin hienoihin piirteisiin kuuluu mm. kallis maku, lojaalius perheenjäseniä kohtaan sekä kyky vetää taisteluita ihan 6-0, kuten ankan ja tämän veljen eräässä pelisessiossa, jossa pomotaistelu Phantom Trainia vastaan päättyi äkillisesti Interceptorin rynnistäessä sen päälle, teilaten kummitusjunan kertalaakista.

Angelo (Final Fantasy VIII)

tai ilmeisesti Sant’ Angelo di Roma, kuten FF Ultimania kertoo, on Rinoan lemmikki, joka on paljosta velkaa Interceptorille. Puoliksi paimenkoira ja puoliksi bordercollie, Angelon pääasiallinen funktio on ilmestyä messiin kesken taistelun häröilemään omiaan tai avustaa Rinoaa tämän ensimmäisessä Limit Breakissa. Vaikka Angelo jää persoonansa puolesta harmittavan mitäänsanomattomaksi, on anka kuitenkin tykästynyt tähän ulkokultaisten apujen vuoksi: Angelolle opetetaan kykyjä Pet Pals -lehtien avulla, joiden metsästys on yllättävän hauskaa. Toisinaan Angelo kaivaa kesken taistelun maasta kultaa ja mirhamia, mikä ilahduttaa aina. Kun koiran nimen voi lisäksi muuttaa ihan miksi haluaa, on Rinoan Limit Break väistämättä viihdettä täynnä tämän rankaistessa vihollisia esimerkiksi Anal Cannonilla, Anal Searchilla tai (!!) Anal Reversella. Joo ei meitä ole juuri kypsyydellä pilattu, älkääs teeskennelkö fiksua siellä

Älyn jättiläiset

Sam (Sam & Max -sarja)

Sam ei ehkä lukeudu koiriin, jotka anka haluaisi lemmikikseen, mutta kaveriksi sen voisi silti kelpuuttaa. Turrivibat vältetään roisisti jättämällä ne huomioimatta, sillä Sam on päästä varp… tassuihin charmantti ja sanavalmis kaveri, joka suhtautuu tyynen loogisesti kaikkeen ympärillä pyörivään härdeliin silloinkin, kun hänet seikkailunsa Max-jäniksen kanssa tuntuvat aivan päättömiltä. Samin rauhallisuus voi kuitenkin olla petollista, sillä sydämeltään tämä yksityisetsivä on aivan yhtä dorkailu- ja väkivalta-altis kuin pieni kumppaninsa. Samin tavaramerkkeihin lukeutuukin pettämätön logiikka, “Can’t think of a reason not to”, jos Max ehdottaa jotain ruumiin ja sielun terveydelle potentiaalisesti vaarallista. Rodultaan Sam muistuttaa tekijöittensä mukaan kuulemma irlanninsusikoiraa.

Amaterasu & Chibiterasu (Ookami, Ookamiden)

Amaterasu (ja tämän pentu Chibiterasu) täyttää kertaheitolla monta niistä ominaisuuksista, joita anka tämän listan karvakavereissa ihailee. Se on täydellinen seikkailukumppani, mutta tarpeeksi hellyyttävä ollakseen lemmikki. Se on urhoollinen, rohkea ja voimakas, mutta sydämeltään yhtä kömpelö ja lapsenomainen kuin kaikki muutkin. Se ei ala aukomaan päätään möreällä äänellä antropomorfisen eläimen tavoin, mutta on tarpeeksi älykäs kommunikoimaan toisten kanssa omalla tavallaan. Ja mikä parasta, sen repertuaarista löytyy jos jonkinlaista sivellintaikaa, joiden avulla voit muunmuassa halutessasi jatkaa päivää tai yötä loputtomiin! Toisaalta Amaterasu ei ole koira lainkaan — eli ilmeisesti susilla on kuin onkin hauskempaa.

Rosvosektori

8-bit ankan tämänkertaisen joulukalenterin viimeisessä luukussa on aika kertoa kaksi sielua herkistävää tarinaa meikatuista japonealaisista miehistä ja heidän tuskallisista kokemuksistaan videopelien parissa. Vaan miksi äiti aina lyö?

Boku Quest

Olipa kerran ummetuksesta kärsivän näköinen Shota-Shou, joka halusi vain pelata Boku Quest -peliä raivatakseen tiensä taistelupelien kuninkaaksi.

Kaikki yhteneväisyydet mihinkään Capcomin tekeleisiin ovat täysin sattumanvaraisia. (Huomaa kekseliäät hahmonimet!)

Mutta kesken pahimman väännön ja tiukimman tilanteen…

Äiti-interventio!!

Karu elämä :/

Sen paremmin ei mene seuraavan tarinan sankarilla… vai meneekö?

Boku Ijin Den

Sharakun elämän valo on tietenkin Hello! -peli, jonka parissa on hyvä vierittää muutama mustaan meikkiin sotkeutunut onnen kyynel.

Vaan ei äiti hyväksy tälläkään kertaa!

Ime mummoos, pelaan sit ulkona!!!1

…Tai no pelaisin ellei se olisi LAILLA KIELLETTYÄ. On se kumma kun skoudet tulee repimään PSP:tä kädestä ja iskee killuttimia ranteeseen

Vaan onneksi laista löytyy aina yksi videopelin mentävä aukko, oli se sitten PSP:hen koukuttunut tuomari tai ei.

Tällä kertaa tarina päättyykin moninpelaamisen ilosanomaan, josta voivat kaikki näin joulun pyhinä ottaa oppia:

Erittäin hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta siis kaikille 8-bit ankan lukijoille!

(Ensimmäisen tarinan previkkavideo Golden Bomber – Boku Quest
Toisen tarinan video Metronome – Boku Ijin Den
Gifit videosta Metronome – Hello)

Vieraskynä: Antiklimaattisin pelikokemuksesi

We ♥ Katamari

Toiseksi viimeisen luukun kohdalla anka antaa valokeilan vierailevalle kirjoittajalle, joka on lukijoiden iloksi halunnut jakaa suurimman videopeliaiheisen antikliimaksinsa. Tämä anonyymiksi jäävä pieni pokemon ei juurikaan pelaamista harrasta, mutta se ei tarkoita etteikö sanottavaa voisi olla, kuten tällä kertaa We ♥ Katamaria koskien:

Katamari -pelisarja kuuluu iloisine väreineen, psykedeelisine maisemineen ja koukuttavine musiikkeineen ehdottomasti hienoimpien Japanissa keksittyjen asioiden listalle. Erityisen lämpimiä tuntemuksia herättää We Love Katamari, joissa pelien intergalaktinen loistavuus on viety aivan uudelle tasolle. Tulikärpäset! Lumipallot! Sumopainija katamarina! Toisaalta peliin liittyy myös paljon loputonta turhautumista ja raivoa, kuten nuotio joka sammuu aina kesken kentän, ja ne saatanan karhut ja lehmät… Hankalimmatkin kentät sisältävät kuitenkin lopulta jonkunlaisen palkisevan elementin, kun homman jujun viimein tajuaa, tai vaadittuun tavoitteeseen pääsee vahingossa. Yksi kenttä on tästä kuitenkin poikkeus.

Kyllä vain, puhun siitä myyttisestä miljoonan ruusun kentästä joka aukeaa kun peliä on tahkottu tarpeeksi. Tavoite on yksinkertainen: rullaa katamariisi miljoona ruusua. Urakkaa ei onneksi tarvitse suorittaa kerralla, vaan ruusutuloksen saa tallentaa ja jatkaa myöhemmin, kunnes tarvittava määrä on kasassa. Miten siistiä! Jokaisen katamarifanin ja älyttömän keräilyn ystävän unelma! Tai niin ainakin luulin, kunnes katkera totuus alkoi paljastua…

Aluksi ruusujen rullailu oli hauskaa ja koukuttavaa puuhaa. Vielä muutama kymppitonni, ei tunnu missään! Monet kotibileet menivät tuijotellessa ruusujen peittämiä kenttiä, ja kun käsiä alkoi väsyttää, ohjaimen saattoi antaa kaverille. Parin kuukauden jälkeen kuherruskuukausi alkoi kuitenkin olla ohi. Kaikki vaihtoehtoiset kentät ovat rasittavia, parhaatkin biisit alkoivat tuntien kuuntelemisen jälkeen rassata, eikä katamari edes kasva yhtä tyydyttävästi kuin tavallisissa kentissä. Sanalla sanoen, ruusujen rullailu olikin ihan helvetin tylsää eikä sitä lopulta jaksanut tehdä juuri kukaan. Loppujen lopuksi yhdeltä kaveriporukalta kului hommaan kokonainen vuosi.

Kun miljoona sitten vihdoin alkoi häämöttää, kokoonnuimme joukolla todistamaan tätä ihmettä. Varmasti vähintäänkin galaksit räjähtäisivät tai King of All Cosmos esittäisi meille eroottisen tanssin, kun maaginen numero vihdoin täyttyisi kaiken tämän tuskailun jälkeen! …paitsi että ei. Maailmankaikkeudessa ei ole mitään, ei yksinkertaisesti mitään niin antiklimaattista kuin se hetki jolloin kaikki ruusut vihdoin ja viimein on kerätty, ja Kunkku itsekin tunnustaa ettei koko touhussa ollutkaan mitään pointtia. Katsokaa jos ette usko. Ei se ruusutähtisumu taivaalla kauheasti lohduta, kun on juuri tajunnut tulleensa pahemman kerran Namcon trollaamaksi.

Pelikokemus, jonka haluaisit mieluummin unohtaa

Anka on aika hyvä blokkaamaan mielestään kaikista noloimmat itsensähäpäisytilanteet, sillä tämä on myös valikoiva siitä todellisuudesta, jossa elää. Vastauksena tähän sosiaalipornoluukkuun voin kuitenkin kaivaa tapauksen, joka on sekin onnistunut haihtumaan osittain tietoisuuden ulottumattomiin: jäljelle on jäänyt nimittäin vain epämääräisiä muistikuvia siitä, mikä peli oikeasti oli edes kyseessä. (Utuinen etiäinen vihjaa Unreal sen-ja-sen suuntaan, mutta Wikipedia ei suoraan antanut tähän vastausta julkaisuaikojen puolesta.) Itse närästystä aiheuttavan semihäpeän tunne on kuitenkin edelleen vahvasti kosketeltavissa, kun aivoanturoita alkaa hieman vuosien jälkeen raaputtaa, joten näillä mennään.

Yllytyshulluna ja aina valmiina antipartiolaisena ankaa nakitettiin teini-iässä jos jonkinlaisten pelidemojen moninpelien testailuun, joista osaan tuli loikattua käytännössä täysin kylmiltään puolen minuutin “ME TARTTETAAN TONNE X:S PELAAJA NYT TULET TAI SAAT TURPAAN” ylipuhumisella. Toisinaan pelaaminen ei oikeasti olisi voinut Alexander Stubbiakaan vähemmän kiinnostaa, mutta luvattu mikä luvattu ja hampaat irvessä kunnialla läpi … tai ainakin melkein. Tässä nimenomaisessa tapauksessa anka nimittäin löysi itsensä kyseisen anomuumiksi jäävän FPS:n moninpelistä ilman harmainta aavistustakaan itse kampanjasta (jos sellaista oli) tai sen tavoitteista (jos sellaisia oli), takaraivossa lähinnä tieto siitä että JOTAIN TARTTIS TEHRÄ, jotain minkä ilmeisesti vain Jeesus yksin tietää.

…Oikeastihan tämä tarkoittaa siis sitä, että koska päämäärät menivät jossain alun kehäilyissä ohi, ei niitä uskaltanut enää jälkikäteen alkaa kaiken muun hulabaloon keskellä utelemaan, sillä pelkkä elossapysymisen tavoite kohosi prioriteeteissa muita pikku yksityiskohtia tärkeämmäksi. Liikkuvat alustat, sinkoa naamaan sekä täysi kyvyttömyys erottaa oman puolen urpoja vastustajista on yhtä kuin maailman avuttominta tiimipelaamista, jollaista en toivoisi edes pahimmille Yö-bändin kuuntelijoille. Iske päälle freimilagia ja Ventissä tyytymättömyyttään raivoava kaveri, ja olosuhteet häpeälliselle “oi ei, yhteyteni katkesi mystisesti” -luovuttamiselle ovat kasassa. Jos et ole eläissäsi (tai no ainakaan teini-iässä) feikkipartannut/ragepartannut/emopartannut/muumikä moninpelistä, onneksi olkoon, tässä on sinulle ilmainen internetmikro. Jos sen sijaan olet, tässä oma nolo tunnustukseni saman aiheen tiimoilta. Ei tunnu hyvältä, mies. Onneksi tällaisistakin kokemuksista oppii, jos ei muuten niin pakon edessä.

Mitä peliä et antaisi äitisi pelata?

Mario Kart

Vaikka äiti-ihmisiä tuppaa useammin ahdistamaan enemmänkin pelit, jotka ovat täynnä räjähtäviä tankkeja ja luovaa tuhoa, vetäisi anka sallittujen pelien listalta yli ensisijaisesti Mario Kartin. Hetkinen! Mitä pahaa voi muka olla kevyessä, vekkulisti hihkuvien pallopäiden ajokilvassa? Värikkäissä maisemissa käytävä mittelö täynnä sattumia, alati vaihtuvia tilanteita sekä teitä reunustavia tappajakasveja voi iskostaa pelaajaansa ainoastaan energisyyden ja moninpelaamisen ilon! Ei lainkaan tuskaa ja ruttoa! VÄÄRIN, vastaa jumala korkeuksistaan ja osoittaa syyttävällä sormella Nintendon loputtomia reinkarnaatioita nähneen sarjan, josta voi valita oikeastaan minkä tahansa version bannilistalle.

Syy tähän löytyy niistä aggressioista, joita Mario Kart pahimmillaan aiheuttaa. Sykkivät otsasuonet eivät koskaan muodosta yhtä syviä kanjoneita ohimolle kuin tuijottaessasi ilmaa viuhtovia, karkkivärisiä urpoja, jotka sinkoavat villisti toisiaan kilpaa alas Rainbow Roadin reunattomilta kaistoilta. Murhanhimo ei milloinkaan kipinöi sormenpäissä yhtä vahvasti kuin kuullessasi Bowserin tai Warion hörötuuletukset näiden kiitäessä ohitsesi maaliin viime metreillä sinisen kilven ulottumattomista. Eikä mikään, mikään tiivistä sitä puhtaan pyhän vihan tunnetta, jota ihmismieli suinkin voi tuntea tullessaan tuupatuksi veteen, laavaan tai ajasta ikuisuuteen erään nimeltämainitsemattoman maksullisen naisen drifautuessa takapuskuriisi. EI NYT VITT

Anka ei antaisi äitinsä pelata Mario Kartia, sillä ankaa on jo useampaan otteeseen kielletty pelaamasta ko. peliä tämän seurassa luovan kielenkäytön vuoksi. Fiktiivisiä kilpakumppaneita ei kuulemma saa haukkua niin estoitta, etenkään naisia halventavin termein. Anka on tästä samaa mieltä, olemmehan kaikki tasa-arvon intohimoisia puolestapuhujia, mutta Mario Kart osuu ja uppoaa johonkin niin syvälle alkukantaisen raivon syövereihin, että toisinaan tästä on helppo lipsua. Säästäkäämme siis äitien mielenterveyttä ja kieltäkäämme heiltä tämä peli, jotta heidän ei tarvitse altistua jälkikasvunsa taipumuksille. Tai muuttua heidän kaltaisekseen.

Oheistuote, jonka haluat omistaa koska SYYT

Half-Life 2 Headcrab

LAMARRRRRRRR

LAMAAAARRRRRR

LAMAAAAAAAAAAARRRRRRRRRR

/epäinhimillistä ääntelyä ja tunnevaltaista tutinaa nurkassa

kuvat thinkgeek.com

Mitä pelisoundtrackia soittaisit DJ:nä kauden trendikkäimmällä yöklubilla?

Mega Man 2

Tätäkin kysymystä voi pohtia monesta eri näkökulmasta. Yksi oleellisimmista niistä on tietenkin se, mitä tarkoitetaan “trendikkäällä”: onko kyse nyt jostain trendikkäästä niille, joiden mielestä “Häissä” oli koko vuoden ykkösbiisi, vaiko niille, jotka ovat varanneet liput Flow:hun vuotta etukäteen? Jos kohderyhmä ei ole täysin selvillä, voi aina pelata täysin varman päälle, ja se on myös tämän luukun vastaus eli Mega Man 2.

Mikä olisi trendikkäämpää kuin kasibittisen tahdit, etenkin sellaiset joista on väännetty satayksi faniversiota? Tämä takaa suuremman todennäköisyyden sille, että yleisössä edes yksi tiedostava hikipedro on esimerkiksi kuunnellut Duanea ja BrandO:a, tai vaihtoehtoisesti vääntänyt itse Youtubeen yhden tuhansista Wily Stage 1/2 -kitaracovereista. Puhumattakaan siitä, että monipuoliselta soundtrackilta nyt vain sattuu löytymään läjäpäin musiikkia, jonka huljuessa jossain aivoaaltojen syövereissä voin hyvin kuvitella joukon hipstereitä tanssimassa epileptisesti sekä vetämässä pöytäviinaa kaksin käsin.

Pikakelauksena pelin OST:in voi kuunnella alta kahdessa osassa:

3 pelitaloa, jotka ovat määritelleet lapsuuttasi

Nintendo

Nintendo kipuaa kolmen kovan listalle pääasiassa Mario-ansioilla, sillä jo pelkästään SMB3 sekä Nintendo World Cup ovat dominoineet lapsuudessa vapaa-aikaa rankalla kädellä. Kyse ei kuitenkaan ole vain itse Nintendon tuotoksista julkaisijana, vaan kaikesta sitä ympäröivästä hörönlöröstä: virallinen Nintendo-lehti oli yhtä oleellinen osa vessalukemistoa kuin Aku Ankka, ja vanhoja numeroita on tullut hamstrattua vintin kätköistä suuren ahdistuksen vallassa (et heitä niitä pois dille!). Mieleen muistuu nyt jälkikäteen hellyyttävän huvittava keskustelu joskus vaahtosammuttimen kokoisena, kun anka veljineen tavasi Shigeru Miyamoton haastattelua ja oli vahvasti sitä mieltä että “jos mää sen näkisin kadulla niin kyllä menisin pyytämään nimmarin, ihan varmana!”

Bullfrog Productions

Bullfrog oli aikanaan synonyymi crackille, sillä vaikka kyseiseltä pelitalolta joutuikin tehokiertoon vain pääasiassa kaksi peliä, imivät ne mukaansa sitäkin suuremmalla intensiteetillä. Theme Park ja Syndicate herättävät edelleen niminä jotain hyvin nostalgisen lämpöisiä tunteita syvällä sielussa, ehkä juuri siksi ettei niistä tajunnut hevon helvettiä sikäli kun kyseisiä pelejä olisi oikeasti pitänyt pelata (jotain strategista silmää ja ennakointia, mitä tämä on). Jo pelkkä Bullfrogin logo tuo hymyn huulille, ja ankan on vaikea täysin palkein tuntea esimerkiksi Mölytoosaa ja tämän horinoita kohtaan muuta kuin hempeää huvittuneisuutta, herran taustasta johtuen.

Sierra Entertainment

Sierra, Sierra, Sierra. Tämän kohdalla puhutaankin nimikkeistä sitten hieman suurempilukuisemmin, sillä anka on elänyt juuri sitä lapsuutta jossa pelkkä pelitalon nimi kannessa riitti takaamaan mielekästä tekemistä tunneiksi. Vaikka Sierra on tuonut mukanaan paljon tuskaa ja jumitusta, on se myös vastannut englannin kielen taitojeni kehityksestä todennäköisesti enemmän kuin yksikään toinen pelitalo kautta aikain (tai no, LucasArts tulee hyvänä kakkosena). On ihan okei vääristää näkökykyään riemunkirjavien pikseliurpojen maailmoissa, pamputtaa huumediilereitä, panna prostituoituja baarin yläkerrassa, seikkailla fantasiamaailmoissa ja New Orleansin villeillä kujilla!

Minkä pelin ottaisit yöllä viereesi nukkumaan?

Vagrant Story

Ei kannata nukkua talvella yksin, koska muuten tarvitsee pakkasella monta peittoa. Onneksi kainaloon voi hamuta myös tutun ja turvallisen videopelin vähän syliä lämmittämään, pahimmassa tapauksessa kuusi. Anka valitsisi tyynylle uinumaan tästä joukosta Vagrant Storyn, syystä että:

✖ PSX-pelinä se ei veisi hurjasti tilaa, mutta jämäkät muovikannet eivät taittuisi viiteen osaan vaikka anka kierisi beluga-valaana yöllä sen päälle!

✖ pelistä voisi imeytyä ankan mieleen monenlaisia jänniä moniulotteisia maailmoja, sillä Vagrant Storyn visuaalinen anti on vertaansa vailla!

✖ anka voisi omaksua pelistä uniinsa jännittäviä seikkailuja kuten laatikoiden työntelemistä edestakaisin!

✖ Vagrant Story nyt vaan on kuumottava peli, joten koska anka on usein aivan liian adhd keskittymään sen pariin toistamiseen aseita nysväämään, voisi se unikaverina saada ansaitsemaansa huomiota pelihyllyssä pölyttymisen sijaan!

✖ mikä tämä kysymys edes on