Ehkäpä kaikista pelaamiseen liittyvistä rasittavista tunteista turhauttavin on se, kun työpäivän päätteeksi haluaisi nollata aivonsa tahkoamalla jotain oikein kunnolla mukaansa tempaavaa, aivot narikkaan tai vastaavasti aivot rullalle -osaston tekelettä, eikä mikään silti tunnu herättävän tarvittavaa mielenkiintoa. “Uliuu mulla ei oo mitään päällepantavaa” kääntyykin muotoon “Uguu mulla ei ole mitään pelattavaa”, vaikka maailma on täynnä mahdollisuuksia ja hylly pullollaan ajantappovälineitä. Onneksi on sentään X-menin 90-luvun animaatio ja ihana Rogue.
Ōkamiden: Jos alkuperäisen Ōkamin Amaterasu teki ankasta kertaheitolla koirafanin, ei miniversio samasta karvakaverista voi aiheuttaa kuin hallitsemattomia kouristuksia. Toisin sanoen Ōkamidenia odotettiin pitkään ja hartaasti, eikä peli olekaan tarjonnut suurempia pettymyksiä. Toisaalta se ei myöskään ole tarjonnut sen mittavampia yllätyksiäkään, joten kokonaisuutena peli on jättänyt kovin ristiriitaisen olon. Koirakuumetta se ei silti ole onnistunut hälventämään. Ikuista plussaa myös jumaolentojen lapsista, kaikki kun on miniatyyriversiona tuhat kertaa laadukkaampaa.
L.A. Noire: Huhu kertoo, että kyseinen peli on tunkeutunut muidenkin vaikutteille alttiiden mieliin ja tehnyt koko elämästä yhtä isoa police proceduralia. Jos kuolleen ruumiin tutkiminen ja todistajien haistelu alkaa tuntua hieman liian kiehtovalta idealta, kannattaa L.A. Noire ehkä laskea hetkeksi käsistä. Toisaalta jos GTA:t iskostavat takaraivoon yhtäläisen kuumotuksen lähteä juoksemaan kaduille nyrkit ojossa, voiko Rockstarilta muuta odottaakaan? L.A. Noire: nyt vain enemmän tyylikkäitä hattuja.
Final Fantasy XII: Ja niin koitti vihdoin se hetki, kun anka viimein rusautteli rystysiään ja päätti pistää tulille FFXII:n, joka on täysin vailla mitään pätevää syytä jäänyt tähän mennessä kokeilematta. Paremman puoliskon haukuista huolimatta mieli on avoin ja armelias, vaikka noin kuuden tunnin jälkeen dunkut (tai taistelusysteemi, joka voi yksikätisesti määrittää onko kyseessä ajanveroinen peli vai ei) eivät ole vielä ehtineet tarjota mitään kovin mieltäylentävää. Jos kuitenkin jaksoin FFXIII:tä ja kilpikonnia, jaksan mitä vain, eli luvassa ennen pitkää armottomasti ajastaan jäljessä olevaa syväanalyysiä Vaanin urponaamasta ja hyytelöiden syvimmästä olemuksesta (ellei sen saman paremman puoliskon Balthier-imitaatio tee ensin hulluksi).
Viime aikojen pelattavaksi siunaantuneet nimikkeet ovat olleet laadullisesti keskitasoa korkeampaa, mikä on tietysti aina inspiroivaa harrastuksen kannalta. DS on jälleen osoittanut korvaamattomuutensa matkoilla, ja yhdessä kurssilukemistoon valittujen tusinadekkareiden sekä Paul Austerin filosofisen hölinän kanssa muodostanut piristävää vapaa-ajan puhdetta hetkiksi, joina ei oikein jaksaisi keskittyä mihinkään oikeasti merkittävään. Takaraivossa kutkuttaa myös monenlaisia ideoita uusille Spotlighteille, sillä minkäs sen mahtaa, osaa peleistä nyt vain saa ruodittua monista näkövinkkeleistä kerta toisensa jälkeen. Tämän hetken ajankohtaisimpana missiona on kuitenkin ikuisuusprojektiksi venähtänyt Heavy Rainin Immersio-artikkeli sekä Editorial, jossa päästään syynäämään täydellisen rpg:n syntyä 12-vuotiaan ankan näkökulmasta.
Turhautumista on se, kun uusimman artikkelin ja sen julkaisun väliin on parkkeerannut tuhat sivua tenttikirjoja ja yksi prokrastinoitu päättöessee. Tuskaa ja ruttoa on onneksi lievittänyt jo edellisessä postauksessa mainittu maratonstreami, joka on motivoinut pelaamista aivan uudella tavalla. Ei sillä, etteikö sitä ole tullut harrastettua joka tapauksessa: lomamatkoilla ja VR:n antaessa odotuttaa itseään (kohokohtiin lukeutuu mm. yksi kappale yliajettuja hirviä) DS on todistanut jälleen arvonsa. Pikkutunneille valvottaessa puolestaan itseään toistava aivoton jumitus on osoittautunut mitä loistavimmaksi viihteeksi, vaikka suoranaista ylpeilemisen aihetta siitä ei saa revittyä, kuten alempaa mahdollisesti selviää. Mitkä ovat siis tämän hetken addiktoivimmat pelit?
Tapahtumien ja muiden kesämenojen väliin jäävän ajan voi hyvillä mielin pyhittää kahdelle asialle: lukemiselle ja pelaamiselle. Yliopistolla paukutettavien kirjallisuuden klassikoiden sivussa on hyvä tankata vaikkapa 
Ei-niin-pienimuotoista kevätkiirettä ilmassa, eli sekä peliaika että siihen investoitava aivokapasiteetti on imetty vielä hetkeksi suht kuiviin kouluhommien ja muiden projektien ansiosta. Luvassa on kuitenkin jopa viikon mittainen nollaustauko pelien parissa, joten kunnon sisällön pariin päästään varmasti palaamaan jälleen vapun hurinoiden jälkeen. Tätä odotellessa kärsimättömimmät voivat tarkastella jälleen ankan tämänhetkisiä sluibailupelejä, joiden parissa on kulunut sitä harvinaista vapaa-aikaa:
Viimeisen kuukauden aikana anka on palannut jo kertaalleen pelattujen pelien pariin, edennyt hitaasti mutta varmasti aiemmin aloitetuissa peleissä sekä hypännyt uutuuttaan kiiltelevään hype-kelkkaan, joka tunkee naamalle niin telkkarista kuin kadunvarsillakin kissankokoisin mainoksin. Vapaa-aikaa on tosin syönyt kiitettävästi kaikki turhantarpeellinen opiskelupelleily, joten pientä kevään suvantokautta lienee ilmassa paria poikkeusta lukuunottamatta. Luvassa siis mietteitä tällä hetkellä eräistä työn alla olevista peleistä, olkaa hyvä!
Työn alla on 8-bit ankan uusin ja kenties kaikista menneistä ja tulevista kategorioista vapaamuotoisin (tyhjänpäiväisin?), sillä näissä kirjoituksissa käyn läpi lyhyestä niitä nimikkeitä jotka nimensä mukaisesti ovat enemmän tai vähemmän “työn alla”. Koska ankan tämänhetkinen pelaaminen jakaantuu konsoli- ja pc-puolella hyvin hajanaisesti opiskelujen vuoksi, tulee keskittyneemmän pelaamisen ohessa hakattua paljon sellaista jonka läpäisemiseen menee vielä tovi jos toinenkin. Toisaalta anka saattaa myös pelailla uudelleen jo blogin puolella analysoimiaan tekeleitä, muttei niin perinpohjaisesti että ne ansaitsivat lisämerkintöjä alkuperäisiin artikkeleihin. Koska anka kuitenkin haluaa avautua aina ja kaikesta, on Työn alla jatkossa olemassa kaikkia niitä hetkittäisiä tunteenpurkauksia, ensitunnelmia sekä jälkikäteisarvioita varten, jotka parilla lauseella kuvastavat ankan yleisiä tuntoja, odotuksia tai jopa pettymyksiä muutamasta tällä hetkellä kesken olevasta pelistä. Esipuheensa ansiosta ensimmäinen osio on tavanomaista pitempi, mutta jatkossa Työn alla-tekstit pyrkivät olemaan lyhyitä ja ytimekkäitä muutaman kappaleen pläjäyksiä.
