LittleBigPlanet

LittleBigPlanet (PS3)
Wiki

Lyhyesti: Juokse, kyklooppini, juokse ja ole uuden maailman jumala!

Vaikka PS3-pelejä tulee harvemmin kovin ekstensiivisesti tahkottua (kenties tämä on vain hyvä asia viimeaikaisten Sonyn uutisten valossa), pääsee Immersio-osaston puolelle toinenkin niistä harvoista julkaisuista, joista ankalla tarpeeksi kokemusta on. LittleBigPlanet ei välttämättä vaikuta ykköskandidaatilta tähän kategoriaan, mutta perustelu valinnalle on sitäkin yksinkertaisempi: imeytyminen säkkikavereiden maailmaan käy niin vaivattomasti, että useamman tunnin session jälkeen on vaikea muistaa kuuluvansa oikeasti tylsien lihapussien joukkoon. LBP rakentuu yksinkertaisten, mutta sitäkin taidokkaammin toteutettujen elementtien varaan, jotka hahmonkustomointinsa avulla luovat yhdessä koukuttavan seikkailun, jossa pelaaja todella tuntee olleensa mukana jokaisen käyttämänsä sekunnin ajan.

Heavy Rain

Heavy Rain (PS3)
Wiki

Lyhyesti: Sataa sataa ropisee, pili pili pom! Murhaaja origamit taittelee, pili pili pom pom pom

Heavy Rain sai maininnan 8-bit ankassa jo Joulukalenterin yhteydessä, kun pelin päähahmon toinen poika Jason Mars kruunattiin kenties ankan pelihistorian ärsyttävimmäksi hahmoksi. Tämä ei onneksi tarkoita, että koko peli noudattaisi samaa kaavaa: jopa 90-luvulla trendanneeseen interaktiivisten FMV-pelien vitsaukseen turhautuneiden on helppo myöntää, että Heavy Rain on sisällöltään paljon muutakin kuin läjä rakeisia videopätkiä kymmenellä CD:llä. Peliä on useaan otteeseen kutsuttu elokuvamaisimmaksi konsolipeliksi miesmuistiin, eikä suotta – pelilliset ansiot kun rajoittuvat pääasiassa läjään quick time eventejä, jotka pahimmillaan vain mukailevat tapahtumia. Samoista aineksista saisi hyvin helposti aikaiseksi lähes pelikelvotonta roskaa sekä uuden esimerkin ikivanhaan “jos haluan katsoa leffaa, menen elokuvateatteriin, ja jos haluan katsoa huonoa näyttelyä, katson Salkkareita” -argumenttiin, mutta Heavy Rain onnistuu välttämään pahimmat sudenkuopat luomalla maailmastaan todentuntuisen ja alati muuttuvan ympäristön, jonka ylä- ja alamäissä pelaaja ulkopuolisuudestaan huolimatta tuntee olevansa osallisena.

Tenchu: Stealth Assassins

Tenchu: Stealth Assassins (PS)
Wiki

Lyhyesti: Kuulin että oli kerran eräs ninja joka söi yhdessä ruokapaikassa

Tenchu-sarjalla on kyky hiipiä elämään vaivihkaa kuin asiattomasti pukeutunut ninja yön pimeimpänä hetkenä, ja sillä tiellä ollaan edelleen. Katoilla sniikkailun ja yleisen pellossa kierimisen ansiosta ankankin hyllystä löytyy tätä nykyä useampi sarjan peli, mutta alkulähteille palaamisessa on puolensa. Ensimmäinen Tenchu tuo väistämättä mieleen Squaren kulttimaineeseen nousseen Bushido Bladen: ajan hammas on nakertanut kumpaakin erityisesti ohjattavuuden osalta ja ääninäyttely saa paikoitellen nikottelemaan hysteerisestä naurusta, mutta tunnelmaltaan tiiviimpää pakettia saa silti kyseisissä genreissä hakea. Vaikka teini-iän pahin “ninjat on niin siistei hei!!” -kausi lieneekin jo monilla lieventynyt, muuntaa Tenchu: Stealth Assassins edelleen pelaajansa kertaheitolla varjoissa kyttääväksi supersalamurhaajaksi. Mihin pakkasinkaan sen heittokoukkuni?

Professor Layton and the Curious Village

Professor Layton and the Curious Village (DS)
Wiki

Lyhyesti: Luke, here’s my answer…

Level-5:n Professor Layton -sarjan pelit lasketaan erilaisissa rankkauksissa lähes poikkeuksetta Nintendo DS:n parhaimmistoon, eikä suotta: vasemmalla kädellä kännissä väännettyjen räpellysten meressä Layton on jo pelkän toteutuksensa ansiosta tyyppiesimerkki pelistä, jonka ansiosta koko käsikonsoli ylipäätään kannattaa omistaa. Moniosaiseksi paisunut sarja on saanut oheensa jo sarjakuvan ja animaatioelokuvan, ja tulevaisuudessa siintää jopa crossover toisen rakastetun seikkailupuzzlepelisarjan kanssa kun Professor Layton VS Ace Attorney ilmestyy rikastuttamaan 3DS:n pelitarjontaa. Mikä sitten tekee Laytoneista niin vastustamattomia, kun päällisin puolin kyse näyttäisi olevan “vain” eritasoisia aivopähkinöitä peräjälkeen latovasta tekeleestä? Jäikö kouluajoilta kaipuu matikantunnin sanallisiin ja muropaketin takaa löytyviin kompakysymyksiin? Tähän arvoitukseen vastaus on tietenkin sarjan tunnelma, maailma sekä hahmot, joten on syytä tarkastella Uteliasta kylää erityisesti näiden ansioiden valossa.

Bushido Blade

Bushido Blade (PS)
Wiki

Lyhyesti: Kunniallinen soturi ei lyö lekalla selkään

Squaren vanhojen taistelupelien joukossa Bushido Blade kilkuttelee päänsisäisiä kelloja varmasti enemmän kuin jo käsitelty Ehrgeiz, mutta perinteiseksi turpaanvetokaruselliksi sitäkään ei voi hyvällä omatunnolla sanoa: Bushido Bladen maailmassa kukaan ei syökse tulipalloja, lennä vaakatasossa tai seiso tolpillaan vielä kymmenen minuutin luotimyrskyn jäljiltä, vaan toisistaan on ottamassa mittaa läjä japonealaisen feodaaliajan perinnettä kunnioittavia kavereita teräaseet tanassa. Energiamittaria ei ole, kuolema korjaa usein jo yhdestä iskusta ja liikevalikoima on muutamia poikkeuksia lukuunottamatta rajoittunut kokoelmaan ylä-, keski- sekä alatasosta suoritettavia iskuja, mikä saattaa jättää ensivilkaisulta epäluuloiseksi –mitäs peliä täällä oikein pelataan, oletko varmasti Ken jne–, mutta pienellä perehtymisellä nykypäivään sijoittuva, mukailtua samuraikuvastoa railakkaasti kierrättävä Bushido Blade erottautuu joukosta edukseen toteutuksensa, realisminsa ja tunnelmansa avulla.

Alan Wake

Alan Wake (xbox 360)
Wiki

Lyhyesti: Sauvakävely edistää terveyttä, kirves otsassa ei

Suomalaisen peliteollisuuden uusinta messiasta, Alan Wakea, saatiin odotella Daikatana-paiseissa niin monen vuoden edestä, että ilmestyessään Remedyn uusin sannijuuteri oli kauden Media_Tapaus aina valtakunnallisia lehtiä myöten. Markkinointiin panostettiinkin kiitettävissä määrin mm. Xbox Liven puolella, toimittajia kun lennätettiin Remedyn studioille kehitystä kyyläämään ulkomailta asti. Kun ensimmäiset arvostelut kaiken lisäksi petasivat positiivisia tuloksia mahalaskun sijaan, pakkohan sitä oli Alan Wakesta vähitellen kiinnostua. Mainospuheisiin oli alusta alkaen ympätty roppakaupalla lätinää elokuvamaisuudesta niin juonen kuin juonenkuljetuksenkin osalta, joten ei liene mitenkään järisyttävän ihmeellistä että peli löytyy näin ollen Immersio-kategoriasta – etenkin kun kuuden vuoden kehitystyön tuloksena Alan on hieman liiankin realistinen kirjailijanretale keskellä yliluonnollista sotatannerta, eli suomeksi sanottuna ohjauksen kankeuden vuoksi peli ei houkuttele pariinsa toistamiseen ainakaan combatinsa ansiosta. Tunnelmaltaan kyseessä on tästä huolimatta kokemisen arvoinen jännitysnäytelmä, eikä mukaan tarvitse ympätä edes ylimääräisiä talvisota- tai uudetperunat-pisteitä tähän lopputulokseen päätyäkseen.

Ōkami

Ōkami (PS2)
Wiki

Lyhyesti: Valkoisen auringonjumalasuden tarina ei ole vain kaunista katseltavaa, mutta myös monipuolinen tunnelmaltaan

Clover Studiosin toiseksi viimeiseksi taidonnäytteeksi Capcomilla jäänyt Ōkami lukeutuu niihin peleihin, jotka herättävät monessa “miksi Japani, miksi” -parkaisuja – ei siksi, että kyseessä olisi yksi Rapelayn tai edes Muscle Marchin kaltaisista aivopieruista, vaan koska Ōkami on tyyppiesimerkki innovatiivisesta ja mielenkiintoisesta teoksesta, jota japanilainen yleisö ei koskaan todella löydä omakseen. Genrejumittamisesta riittää varmasti urputettavaa toistamiseen, joten tässä artikkelissa voidaan keskittyä tuomaan esille niitä puolia Ōkamista, jotka korkeisiin myyntilukuihin olisivat ehdottomasti oikeuttaneet: kyse on nimittäin yhdestä PS2:n kauneimmista ja tunnelmallisimmista peleistä, joka onnistuu samanaikaisesti olemaan myös suloinen ja hauska. Koska vuoden sisään on myös lupailtu Nintendon DS:lle sijoittuvaa jatko-osaa Ōkamidenia, on aikakin perehtyä tarkemmin auringonjumala Amaterasun seikkailuihin!

Tomb Raider II

Tomb Raider II (PS)
Wiki

Lyhyesti: Vauhdista kielekkeeseen kiinni tarttuminen on ihan helppoa, hei!

Tomb Raider II ei kenties ensimmäisenä tule mieleen kun aletaan listaamaan tunnelmallisia ja immersiivisiä pelejä, mutta tarkemmin katsottuna olisi hämmästyttävää jollei se ankan kohdalla tälle listalle silti kuuluisi. Kerran jos toisenkin olen avautunut tunnelmanimikkeiden ympäristöstä, arkkitehtuurista sekä niiden merkityksestä, mutta nämä seikat (ja kenttädesign yleensä) korostuvat erityisesti pelissä, jossa puolet ajasta kuluu kengänpohjia kuluttamalla ja epäinhimillisiin koloihin kiipeilemällä. Tomb Raider II onnistuu siinä missä seikkailupelin pitäisikin, eli saamaan tappavista lasinpalasista ja kepukalla huitovista korstoista huolimatta pelaajansa toivomaan olevansa itse Laran tohveleissa edes ohikiitävän hetken ajan. Ja mikäs siinä, kuka ei haluaisi etsiä jadelohikäärmeitä, ajella botskilla Venetsiassa tai vetää turpaan barrakudoja?

Bayonetta

Bayonetta (xbox360)
Wiki

Lyhyesti: Alkuvuoden addiktoivimmassa pelissä tunnelma on kohdallaan: veri lentää ja pylly pyörii

Bayonetasta kerran kuultuaan on sitä vaikea enää unohtaa, sillä Hideki Kamiyan uusin toimintarymistely tähtää kovaa ja korkealle: päähahmon virkaa toimittava, enkeleitä ja muita taivaallisia olentoja surutta listivä noitabeibe Bayonetta pitää demonisine tukkataikoineen ja revolverikorkkareineen huolta siitä, ettei pelaaja seuraavan kymmenen tunnin aikana edes muista sanaa tylsyys. Lähtöasetelma on herkullisen ylilyövä, mutta onnistuuko Bayonetta pelinä repimään teemastaan irti muuta kuin halpoja persevitsejä ja kankeasti verta korisevia enkelikuoroja? No, kyllä onnistuu, ja tässä artikkelissa anka aikookin valottaa pelin mukaansatempaavimpia ja tunnelmallisimpia puolia.

The Beatles: Rock Band

The Beatles: Rock Band (Xbox360)
Wiki

Lyhyesti: Pitkätukkalössi hampurilaisella, piiiitkätukkalössi hampurisa

Koska joulun ja uuden vuoden aiheuttaman hiljaisuuden jälkeen ei nolota enää mikään, lätkäistään tiskiin peli jota anka ei koskaan uskonut jonain päivänä pelaavansa, vielä vähemmän siitä kirjoittavansa, ja mitäs pirua, löytyykö koko roska kaiken lisäksi vielä Immersio-kategoriasta? Anka anka minkä teit, ovatko munatoti ja paperiset jouluhatut tehneet sinut hulluksi, vai veditkö tähtisadetikun väärään kurkkuun kesken villejä sambasessioita? Mutta ei – huolimatta siitä kuinka paljon “lol casual gayman” -vinoilua anka on pelin ansiosta saanut muutaman viime viikon aikana kuunnella, olen vakaasti päättänyt avautua siitä mikä tekee nimenomaan The Beatles: Rock Bandista itselleni mielenkiintoisen ja koukuttavan kokemuksen, eritoten immersiivisyytensä puolesta.